Elli poistui toimittamaan tarjottavaa vieraille. Häntä vähän vaivasi, että Olavi niin keveästi kertoi heidän elämästään. Eikö niissä hänelle ollut sen enemmän merkitystä? Ja sitten häntä harmitti Liina, joka nähtävästi tahallaan teki kärjen joka sanaansa. Sitä ei hän koskaan ollut voinut hänessä kärsiä, se oli niin sydämetöntä ja kylmää.
Kun hän palasi takaisin, olivat muut menneet puutarhaan paitsi Olavi ja Liina, jotka olivat jääneet istumaan verannalle. Liina oli jo ehtinyt ottaa esille Helsingin asiat, joista hän aina mielellään keskusteli, teatterit, konsertit, sanomalehtipolemiikit y.m. Ja he olivat molemmat jo innostuneet niihin niin, että tuskin huomasivat Elliä, kun hän oli tullut takaisin. Hän istui heistä vähän matkan päähän verannan penkille, kuulosti heitä hetkisen, koetti muutamalla sanalla yhtyä keskusteluun, mutta ei saanut siinä pysyvää jalansijaa, kun kaikki asiat olivat hänelle outoja. Hän oli mielestään liikaa ja vetäytyi hetken ääneti oltuaan pois, mennen puutarhaan muita etsimään.
Kun hän taas palasi ilmoittamaan, että puutarhassa olisi teepöytä katettu, kiitti Olavi sivumennen, ja he jatkoivat keskusteluaan. Heitä ei alkanut kuulua tulevaksi, ja Elli lähetti heille teen verannalle.
Kun he sitten vihdoinkin lopettivat ja lähtivät muita etsimään, löysivät he Tavelan ja Ellin rantaveräjältä, jossa he seisoivat jotenkin ikävystyneen näköisinä.
—Missä muut ovat? kysyi neiti Liina.
—Nuoret menivät soutelemaan, vastasi Elli.
—Ai, herra Kalm, eikö mekin mennä? huudahti neiti Liina. Onhan siellä vielä venhe, saammeko ottaa sen, Elli?
—Olkaa hyvä.
—Entä rouva Elli ja herra Tavela … te tulette tietysti myöskin mukaan?
Tavela olisi nähtävästi mennyt mielellään mukaan, mutta Elli ei suostunut. He istuvat täällä rannalla ja odottavat.