Iltapäivällä pantiin heinät ruolle, ja kuivat ruot kannettiin latoon. Olavi ja Elli kantoivat samoilla sapilailla. Kun he kilpaa ladolta ruolle juosten olivat sysänneet sapilaansa heinäin alle, tarttuivat he toisiaan käsiin ja painoivat niiden varaan heittäytyen heiniä tiukemmalle. Olavin valtasi poikamainen vallattomuus, hän teki pitkiä hyppyjä sapilaansa varassa ja heitteli kuperkeikkoja ladon heinissä. Hän nauroi, telmi ja sai pian Ellinkin mukaansa.
—Kerranpahan näkee meidän rouvankin nauravan, sanoivat piiat keskenään.
Hän viskeli heiniä toverinsa päälle, hänen silmänsä säihkyivät, posket hohtivat ja rinta kohoili.
—Teille sopisi paljoa paremmin olla noin iloinen, kuin nyt olette, sanoi Olavi, kun he olivat istuutuneet levähtämään.
—Teille myös!
—Sentähden täytyy teidän aina tästälähin olla hyvällä tuulella … eikä koskaan olla niinkuin olitte eilen.
—Kuinkas minä sitten olin eilen?
—Olitte niin happamen näköinen ettekä tullut heittämään vannettakaan.
—Minun kun piti olla teetä laittamassa.
—Oliko se ainoa syy?