Elli jäi siihen, että saattaa olla, ja oppi vähitellen häntä sietämään, niin että joskus aloitti lyhyen puhelunkin hänen kanssaan.
Mutta ikävä hänen oli kovasti niinä aikoina. Ja usein hän istui pitkät illat katsellen ulos puutarhaan, jossa kellastuneita lehtiä karisi, ja ulos salmelle, jossa rumat säännöttömät laineet sitä pengoskelivat…
Eikä hänkään luultavasti enää tule! Johan kesä on loppuun kulunut eikä siis hänen matkansa sopinut enää tänne.
Kerran kun Elli taas istui ajatuksissaan, kasvot melkein ikkunanruudussa kiinni, kuuluivat isän askelet salista. Hän raotti ovea, ja takana seisoi apulainen valkoisessa huivissa.
—Täällä hän on… Maisteri tahtoisi puhella sinun kanssasi, Elli, eräästä asiasta… Ole hyvä ja käy vain sisään.
Isä meni ja painoi suojelevalla hymyllä oven puoleksi kiinni.
Elli nousi ylös eikä tiennyt, mitä tehdä. Heti aavisti hän jotain erinomaista ja aikoi mennä, mutta kumosi samassa sen sillä, että se ei voi olla mahdollista. Ja niin hän jäi järjestämään kirjoja pöydällään.
Apulainen rykäisi pari kertaa.
—Teidän isänne suostumuksella, alkoi hän vihdoinkin, pyytäisin saada puhua kanssanne eräästä asiasta, jonka asian ehkä aavistatte … vai ettekö?
—En minä tiedä, mitä te tarkoitatte!