—Isällänne ei ole mitään sitä asiaa vastaan … eikä äidillänne myöskään … Minä olen miettinyt ja tullut siihen vakaumukseen, että te … eikä kukaan muu… se, jonka Jumala on minulle suonut … ja jos te itse…
Elli oli mennyt ikkunan eteen ja seisoi siinä selin maisteriin. Nyt hän teki liikkeen lähteäkseen pois.
—Elkää menkö, ennenkuin olette vastannut, ettekö voi tulla kumppanikseni elämän tiellä.
—Elkää kysykö … en minä … antakaa minun olla!
—Te ette ehkä vielä ole oppinut minua rakastamaan … vaan ehkä kuitenkin saan elää siinä toivossa, että joskus … kun opimme tuntemaan…
Elli oli seisonut siinä niin kauhistuksissaan, että oli vähällä ollut kirkahdus päästä tulemaan. Mutta kurkkua kuristi samalla niinkuin kouralla.
Puhuessaan hän tunsi apulaisen häntä takaapäin lähenevän, ja hänestä oli, niinkuin olisi tuo tahtonut tehdä hänelle jotain sanomattoman pahaa.
—Sallikaa minun kuitenkin toivoa, että edes vuoden päästä … tai vaikka kahdenkin…
Ääni oli aivan korvan juuressa, ja samassa tarttui lämmin, hikinen käsi
Ellin oikeaan kalvoseen, jolla kädellä hän puristi tuolin selustinta.
Hän riipaisi sen kiivaasti irti ja kiiruhti ulos saliin ja sieltä keittiökamariin. Aivan voivuksissa vaipui hän täällä tuolille, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta kun hän kuuli isän ja apulaisen äänet isän kamarista ja kun hän oli kuulevinaan, että ne sieltä tulivat, pakeni hän toista tietä takaisin omaan huoneeseensa.