Ensin ei hän oikein käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Mutta kun hän kaiken muisti, kuinka oli käynyt ja kuinka hän oli ollut, rupesi häntä harmittamaan hänen oma käytöksensä. Miksi hän oli ollut niin hullu ja niin tyhmä, ja miksei hän rauhallisesti ja kylmästi sanonut, että se on mahdotonta … ettei siitä voi tulla mitään ja että hän suorastaan kieltää…
Mutta nyt hänen pitää mennä ja sanoa se … heti kohta! Ja hän nousi mennäkseen.
Mutta silloin tuli äiti huoneeseen. Elli näki, että hän tuli tästä asiasta puhumaan.
—Onko maisteri sinulle jotakin puhunut?
—On.
—Mitä sinä vastasit?
—En minä juuri mitään … minä olin hullu, hassu, mieletön … vaan nyt minä menen ja sanon hänelle heti paikalla!
—Kuule, Elli, miksi sinä olet niin kiihkoissasi … mitä sinä aiot hänelle sanoa?
—Mitäkö! Minä tietysti sanon, etten voi häntä koskaan rakastaa … en koskaan … ja nyt minä menen!
—Odotahan nyt … elä mene … rauhoituhan ensin ja istu tähän tuolille.