Elli istuutui väkinäisesti ja punoi lakkaamatta nenäliinaa käsissään.
—Mutta miksi sinä et voi häntä rakastaa? sanoi äiti vähän ajan perästä.
—Siksi, etten voi!
—Mutta ehkä aikaa myöten voit … eikähän sillä niin kiirettä olekaan.
Jos rukoilisit Jumalaa, että hän sinua opettaisi hänestä pitämään.
Onhan hän hyvä ja kunnollinen mies. Ja mitä sinä sitä paitsi muutakaan?
Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä naimisiin ja saada
turvaa maailmassa.
—Jos menen naimisiin, niin menen jonkun kanssa, jota oikein rakastan.
—Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa hyvin harvoin tyttö saa sen, jota oikein rakastaa … usein hänen täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää.
Elli herkesi punomasta nenäliinaansa, ja kädet vaipuivat liikkumattomina helmaan. Hänellä ei ollut niin paljon kokemusta kuin äidillä, mutta hänestä tuntui kuitenkin, kuin äiti olisi ollut oikeassa … siinä, näet, että tyttö harvoin saa sen, jota oikein rakastaa.
—Ehket sinä vielä päätä sinne etkä tänne … ehkä mietit vielä…
—Mutta kuinka voi elää naimisissa, jos ei rakasta?
Äiti hymyili surullisesti…