—Saa luvan voida … ja näkyy sitä vain voivan.
Äiti lähti, ja Elli jäi siihen aivan sekaisin kaikesta.
Vähän päästä raotti isä salin ovea ja tuli sisään. Hän hymyili ja taputti Elliä päälaelle:
—Elä ole noin onnettoman näköinen … se ehkä tuli liian odottamatta, mutta elä ole milläsikään, kyllä se menee ohi … maisteri sanoi, ettet hänelle mitään varmaa vastausta antanut, mutta eihän sillä kiirettä olekaan. Nuorihan sinä oletkin vielä, ja kyllä hän mielellään suostuu odottamaankin … niin todellisesti hän sinua rakastaa, lapsukaiseni.
Isä käveli pari kertaa tyytyväisenä lattian yli ja meni sitten saliin takaisin ja sieltä omaan kamariinsa. Elli tunsi, että nyt hänen olisi pitänyt sanoa se ja pyytää isää puhumaan maisterille. Mutta hän ei saanut sanoja suustaan, ennenkuin isä jo oli salissa. Ja niin se jäi sanomatta sinä päivänä.
Eikä ollut rohkeutta tehdä sitä seuraavinakaan päivinä. Asian ratkaisu siirtyi yhä kauemmaksi, ja sitä mukaa kävi sanominen yhä vaikeammaksi.
XXI.
Maisterin kanssa täytyi Ellin olla yhdessä niinkuin aina ennenkin, ja kun maisteri ei enää koskaan pyrkinyt häntä aluksi puhuttelemaan ja kun hän, jos sattuivat kahden kesken joutumaan, aina lähti pois jonnekin, niin Elli vähitellen tähän tilaansa tottui. Illalla oli hän kyllä usein aivan varma siitä, että hän huomenna aamulla sen sanoo, mutta aamun tultua oli niin valoisaa, että pelkäsi punastuvan ja hämmentyvän, ja kaikki kävisi silloin niin kankeasti ja ehkä loukkaavastikin. Ja niin ei hän olisi tahtonut sitä sanoa … vaan hienosti, varovaisesti ja lempeästi, mutta samalla varmasti ja päättäväisesti pitäisi sen tapahtua. Sillä maisteri oli tullut surullisemmaksi ja muuttunut ikäänkuin hienommaksi. Niin että Ellin tuli häntä välistä melkein kuin säälikin, kun tapasi hänet istumassa pää käsiin painettuna; ja katse oli silloin arka ja pelkäävä, miltei nöyräkin, kun hän päänsä nosti. Eikä Elli olisi mitään niin sydämestään suonut, kuin että hän olisi tullut onnelliseksi ja tyytyväiseksi—jonkun toisen kanssa.
Eräänä pyhänä oli Elli ehtoollisella, ja maisteri piti rippipuheen. Elli häntä tarkasteli koko ajan. Oli siinä hänen mielestään jotain vakavaa ja juhlallistakin, kun hän seisoi musta kauhtana päällä vasten valkeaa alttariliinaa.
Ja kun hän ehtoollista jakoi, kulki arvokkaasti ja sivulleen katsomatta miehestä mieheen ja sanoi jakamissanat kullekin rippivieraalle syvällä rintaäänellä, niin vaimot Ellin kahden puolen ääneensä itkivät, ja hänelle itselleenkin tietämättään ilmaantui kyynel silmään. Ja sillä kertaa näytti maisterista kadonneen tuo tavallinen jokapäiväisyys, joka hänessä Elliä eniten kaikesta vaivasi.