Päivällistä syödessä samana pyhänä tarjosi Elli hänelle yht'äkkiä leipäkorin. Maisteri katsahti häneen ikäänkuin kummastuen, ja Elli hämmästyi ja punastui siitä.
Tähän asti hän oli aina koettanut osoittaa niin vähän ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta kuin suinkin.
Isä sen sijaan kantoi melkein käsillään maisteria. Ja nimitteli heitä toisilleen ja kohteli niinkuin puoleksi kihlatuita. Juotti heillä sinun-maljankin. Maisteri kutsui sen jälkeen Elliä nimeltä ja Elli koetti välttää kutsumasta maisteria miksikään.
Talvi tuli, tuli lunta, pakkasta ja helisevä keli. Isä oli ostanut kauniin hevosen ja mukavan reen ja toimitti maisterin ja Ellin kahden kesken ajamaan. Elli meni ajamaan, mutta kummasteli joka kerta, kuinka hän todellakin oli voinut mennä. Mutta niin se aina tapahtui, ettei hän isän mieltä pahoittamatta ja ikävyyksiä aikaan saamatta olisi voinut kieltää. He ajoivat hauskaa maantietä, jonka molemmin puolin levisi sileät hanget ja kohosivat huurteiset koivut. He ajelivat pitkät matkat, ja silloin oli pakko jotain puhella. Matkan varrella olevien esineiden ympärillä se kuitenkin vain liikkui, koski taloja, hevosta ja vastaan tulevia ihmisiä.
Mutta pinnistys ja jäykkyys Ellin puolelta sen johdosta kuitenkin vähitellen poistui. Ja reen liukuessa eteenpäin ja aisakellon hauskasti helistessä tuli hetkellinen reippaus mieleen, niin että melkein halusi jotain ratkaisevaa saadakseen heittäytyä tuohon elämään, joka luultavasti kuitenkin kerran tulisi elettäväksi ja jota välistä ikäänkuin odotti saadakseen nähdä, mimmoista se olisi. Tulla yht'äkkiä rouvaksi, papin rouvaksi, ehkä ruustinnaksikin, sitä hän silloin tällöin hassuuden vuoksi kuvitteli, ja suukin meni sitä ajatellessa hymyyn.
Mutta ei maisteri suoraan tästä asiasta koskaan puhunut, välistä vain kaukaisesti viittaamalla. Eikä kukaan muukaan puhunut. Mutta kaikista kuitenkin näkyi, että he hänen suhteensa pitivät jotain ikäänkuin päätettynä asiana. Vastaantulijatkin tervehtiessään hymyilivät merkitsevästi.
Ja kun tultiin kotiin sellaisilta retkiltä, hymyili isä salaperäisesti ja kyseli, missä he olivat olleet ja oliko heillä ollut hauska.
Kun Elli tuon otti mitään virkkamatta vastaan, tuntui siltä, että häneltä päivä päivältä katosi oikeus kieltää, jos häneltä jotain vielä vaadittaisiin.
Tuollaisina kirkkaina talvi-aamupäivinä, kun sitten noin oli ajelemasta tultu ja astuttu ruokasaliin, jossa kahvipöytä odotti hauskoine valkoisine kattimineen ja jossa isä tyytyväisenä keinutuolissaan istuen piippuaan poltti ja äitikin miltei iloisen näköisenä sukkaa kuteli, semmoisina hetkinä herahti mieli yht'äkkiä helläksi ja rakastavaiseksi. Hän tarjosi iloisesti kahvia kaikille ja istuutui huolettomasti pienen sohvan toiseen nurkkaan, jonka toisessa nurkassa istui maisteri.
Mutta päivällisen jälkeen ja illan alkaessa riutua surulliseksi ja ikäväksi täytti kalvava suru rinnan. Oli kuin olisi ollut ikäänkuin kala kierrettynä suureen apajaan, joka hyvin hiljalleen supistui yhä ahtaammaksi. Olisi pitänyt hypätä yli jostain, mutta kun alkoi etsiä sitä kohtaa, mistä mennä, ei rajaa näkynyt, eikä tiennyt, mistä hypätä…