Semmoisina iltapäivinä istui Elli pitkät hetket kamarinsa ikkunassa ja katseli ulos kylmään ilmaan, jokin kirja lukemattomana polvellaan. Paljon oli lunta puutarhassa, ja sieltä täältä harrotti vain muutamia karviaismarjapensaiden ja vatun varsia hangen alta. Venheet oli pantu kumolleen nuottakodan kupeelle, vahva nietos päällään. Salmella ajaa kituutteli joku viluinen matkamies. Päivä pilkotteli laskemaisillaan, ja kylmän keltainen puna jäi siitä vähäksi aikaa etelään, yhä heiketen. Sitä vastaan kuusien latvat toisella puolen salmen näyttivät mustilta ja jäätyneiltä. Ylempänä taivaalla harhaili yksinään joku kylmän haalakka pilvi, jota laskeva päivä vielä valaisi. Semmoisia pilviä Ellin silmä aina etsi, ja niitä hän katseli, kunnes pimeni.
Eikä hän juuri mitään ajatellut eikä mitään tuntenut. Koko olennon valtasi herpoontuminen ja välinpitämättömyys kaikesta siitä, mikä oli ollut ja aikoi tulla. Olisi voinut ottaa vastaan mitä hyvänsä … kun ei kuitenkaan elämässä tainnut toinen olla toistaan parempaa.
Hipumalla hipui mieleen kuitenkin tunne siitä, että jos hän olisi täällä, tuo, jonka matkat eivät tänne toista kertaa osuneet ja joka jossain riensi, missä lienee rientänyt, jos hän sattumalta tulisi ja ilmaantuisi!—niin vaikkei hän välittäisikään sen enempää … niinkuin tietysti ei välittänytkään … mutta kunhan vain saisi nähdä hänet, niin pelastuisi…
Eräänä sellaisena iltana tuli isä ruokalevoltaan ja kertoi haukotellen tietävänsä uutisen.
—Minkä uutisen? kysyi Elli edelleen ulos katsellen.
—Sanomissa seisoo, että se ylioppilas Kalm … joka täällä kävi mennä kesänä … että se on matkustanut useammiksi vuosiksi ulkomaille.
Elli ei kysynyt, minne eikä mitä varten? Vapiseva, pidätetty huokaus pusersi vain rintaa, ja pari kertaa kierrähti kyynel silmässä ja kuivi siihen. Tuntui, kuin olisi pitänyt äärettömästi itkeä, mutta että kyyneliä puuttui.
Eikö sitten häntä kukaan ajattele eikä hänestä välitä? Eikö kukaan koko avarassa maailmassa?
Isä oli kävellä köpästellyt takaisin muihin huoneisiin. Jonkun ajan kuluttua kuuluivat maisterin askeleet isän huoneessa liikkuvan ja sieltä lähenevän salin yli Ellin kamarin ovea kohti… Elli ne kuuli ja tunsi ne eikä noussut ylös. Oli, kuin olisi hän melkein niitä odottanut…
Muita kun maisteri avasi oven, liikahti mielessä lyhyeksi hetkeksi ajatus kalasta, jonka ympärille nuotta on niin kireälle kiertynyt, ettei juuri muuta ole jälellä kuin heittäytyä pohjukkaan ja antautua.