—Tehän sanoitte, äiti, kerran, että tytön täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää…
Äiti loi tyttäreensä pitkän tutkivan katseen. Olikohan noissa hänen sanoissaan jotain ivaa? Äidistä tuntui, että niissä ainakin oli joku salainen syytös häntä kohtaan. Hän aikoi kysyä, oliko tyttö ottanut nuo hänen sanansa silloin todeksi, vai suottako hän ne vain nyt kertoi. Ei hän kuitenkaan saanut mitään kysytyksi.
Mutta ovessa mennessä häntä omatunto löi jostain hämärästä synnistä. Vaan samassa sanoi toinen ääni, että ehkä niin kuitenkin on parasta, kuin on. Jos vain olisi tiennyt, mikä oli oikein. Mutta siitähän hän ei koskaan pääse selville.
Ehkä Elli itse sen sentään parhaiten tietää, mikä hänelle on onnellisinta. Hän onkin viime aikoina niin muuttunut … tullut aivan aikaihmiseksi. Tuo oli äidin viimeinen lohdutus. Vaikka se tuntui hyvin horjuvalta.
Äidin mentyä jäi Elli yhä edelleen istumaan entiselle sijalleen.
Istui kauan ja katseli eteensä lattiaan…
Mitä hän miettii?—Kuka sen tietää, mitä ihminen silloin miettii, kun hän kädet helmaan hervonneina ilman mitään määrää eteensä yhteen kohti tuijottaa. Vaikea on sitä toisen tietää. Ei hän sitä aina itsekään tiedä.