Ja rouva hymyili yhä vielä, ja kun tyttö oli mennyt ulos ja isä käskenyt Ellin mennä mukana, niin ei rouva voinut pidättäytyä, vaan kertoi vielä uudelleen saman asian, että oli oikein omituista katsoa, kuinka Tyyra ei hetkeksikään unohtanut nukkeansa ja kuinka hän hoiti sitä ja puki päälle ja riisui ja käski olla hiljaa, ettei hänen hoidettavansa heräisi…
—Sinulla on erittäin miellyttävä pieni tyttö, sanoi isä vanhalle koulutoverilleen.
Tyyra olikin heidän ainoa lapsensa, sanoivat herra ja rouva … he eivät voineet olla erillään hänestä hetkeäkään … ottivat aina hänet mukaan, jos mihin matkustivat … mutta heti kohta kotiin tultuaan täytyi heidän erota hänestä, kun Tyyran taas täytyi lähteä kouluun … heillä oli ikävämpi kuin lapsella itsellään.
—Vai niin … herrasväki on antanut tyttönsä käydä koulua? kysyi äiti.
—Niin, kyllä se on tarpeellista … me olemme päättäneet antaa lapsellemme niin täydellisen kasvatuksen kuin vain voimme, eikä hän kotona enää voi oppia sitä, mitä sivistyneeltä ihmiseltä vaaditaan…
—Kyllä se voi niin olla, sanoi äiti.
—Eikö sinun Ellisi ole vielä koulussa? kysyi vieras herra isältä.
—Ei, ei hän … ei hän ainakaan vielä … se on kyllä totta, että olen minä sitä vähän ajatellut…
—Tyyra on ollut jo kaksi vuotta koulussa, ja kyllä me olemme tulleet siihen huomioon, että sekä hänen tietonsa erittäinkin että koko hänen muu kasvatuksensa, niin hyvin henkinen kuin ruumiillinenkin, esimerkiksi mitä ulkokäytökseenkin tulee, ovat suuresti edistyneet.
—Niin, kyllä kaikesta näkyy, että hän on hyvin kasvatettu, sanoi isä … missä koulussa hän on?