Koko ajan, kun kaupunkia kohti kulettiin, pysyi Ellin mielessä se sama kuva, joka oli sinne unessa painunut. Kuta likemmä laiva kaupunkia läheni, sitä enemmän rupesi mäkiä näkymään järvien rannoilla ja toiset kauempana siintivät ja talot ja ahojen reunat iltapäivän paisteessa hohtivat.
Elli oli monta kertaa aikonut kysyä, mikä niistä oli kaupunki, kun oli kuullut, että kohta kaupunkiin tullaan, mutta ei hän tullut sitä tehneeksi.
Isä oli ollut koko matkan hyvällä tuulella ja syöttänyt Ellille makeisia ja näytellyt kaikkia.
—Nyt näkyy, Elli, kaupunki, sanopas missä kohti se on?
—Tuolla, sanoi Elli ja osoitti edessä kohoavaa komeata mäkeä, jonka rinteiltä ja harjalta näkyi taloja ja viljapeltoja.
—Ei, ei, sanoi isä, ei sinnepäinkään! … katsopas, täällähän se on, mäen juuressa … näetkös nyt, siinähän se on!
—Hy-yi!—Minkä tähden ne ovat tehneet kaupungin sinne?
—Minnekäs niiden olisi pitänyt se sitten tehdä?
—Tuonne ylös mäelle … minä olisin tehnyt mäelle…
—Sinä olisit tehnyt mäelle, matki isä ja veti kädellään pitkin Ellin kasvoja.