Mutta kaupunkiin tulo ei nyt Ellistä tuntunut millekään. Semmoistako se nyt olikin … yhtä matalaa kuin kotonakin…
* * * * *
Ei isä ollut saanut tyttöään niin hyvin sijoitetuksi kuin olisi tahtonut. Johtajattaren luo olisi hänen Ellinsä pitänyt päästä asumaan, mutta siellä olivat kaikki paikat jo täytetyt. Mutta johtajatar, kohtelias, säännöllinen kaikin puolin ja tavattoman valkohampainen nainen, oli vakuuttanut, että on aivan yhtä hyvä, jos Elli tulee asumaan sinne, minne hän pyytää saada ehdottaa. Ja johtajatar ehdotti erään oppilaitoksen naisopettajista. Se oli sekin yhtä kohtelias, yhtä säännöllinen ja yhtä valkohampainen kuin johtajatarkin.
Isä oli heihin molempiin erinomaisesti mieltynyt, hän kun rakasti sulavaa ja kohteliasta puhelua, josta ei maalla saanut koskaan nauttia. Hän virkisti vanhoja muistoja ylioppilasajoilta ja vakuutti Ellillekin, että harvoin saa tavata niin perinpohjin sivistyneitä ja eteviä naishenkilöitä. Elli ei siihen puhunut mitään. Johtajatar ja tuo toinen nainen olivat taputtaneet häntä poskelle, mutta heidän kätensä olivat tuntuneet Eilistä niin kylmiltä, että häntä melkein puistatti.
Päivää ennen isän kotiin lähtöä muutti Elli uuden »tätinsä» luo, ja isä oli kutsuttu päivällisille. Puheltiin taitavasti ja kohteliaasti ja oltiin yhtä mieltä kaikissa asioissa.
Siitä saatte olla varma, herra pastori, vakuutti neiti ja kohotti lasinsa, että me koetamme tehdä parastamme … ja kun hän on oppijaksonsa päättänyt ja kotiinsa palajaa, toivomme me … maljanne, herra pastori! … että hän täyttää kaikki ne toiveet…
Isä kumarsi ja kilisti.
—Minä olen vakuutettu siitä ja jätän täydellä luottamuksella tyttäreni teidän huostaanne.
Elli istui pöydässä hänkin, mutta ei hänen käynyt syönti eikä juonti … puhua ei onneksi tarvinnut. Kädet kankeina hän istui, melkein tyhjälle lautaselleen tuijottaen ja itkuaan pidätellen. Tämä kaikki oli niin … niin … tuntui niinkuin ei olisi tahtonut käydä hengittäminenkään.
Isän kanssa oli Elli käynyt johtajattaren luona ja sill'aikaa kun isä oli puhellut johtajattaren kansa kahden kesken, oli Elli seisonut käytävässä yksin. Käytävä oli pitkä ja soikea ja kaikui kuin kellari, jos vähänkin liikahti tai rykäisi. Ovia siellä täällä kumahtaen aukeili ja sitten ne vielä kovemmin kumahtivat kiinni. Askeleita kuului lähenevän ja etenevän, välistä aivan pään päällä, ja kun ne olivat toisessa päässä käytävää, tuntui Ellistä, että niitä oli koko kirkkojoukko, jotka sieltä tulivat. Kolme neljä tyttöä niitä vain olikin, hänen kokoisiaan, jotka hänen ohitsensa juoksivat. Kun he hänet huomasivat, seisahtuivat ne katsomaan, supisivat jotain toistensa korviin ja juoksivat sitten nauruaan pidätellen eteenpäin. Elliltä oli itku päästä, kun tuntui niin surkean turvattomalta tässä yksin seistessä.