Sama tuntui nyt taas pöydässä istuessa, vaikka kyllä oli isäkin läsnä. Tuon vieraan neidon koko olento, säännölliset ja vaaleat kasvot, huolellisesti kammattu tukka ja taitaviin sanoihin sovitettu puhe— aivan niinkuin olisi kirjaa lukenut—sitten vielä laihat ja pitkät sormet, se kaikki oli niin ikävää ja kylmää ja kolkkoa, että hirvitti ajatellessa, kuinka tänne yksin jäisi. Kiiltävän valkoinen pöytäliina, hopeapäiset veitset ja tarkasti leikatut leipäpalaset, niissäkin oli jotain, joka kokonaan otti pois rohkeuden ja itseluottamuksen.

Ja illalla maata pannessa, kun isäkin jo oli mennyt, tuli Ellille, kylmien vieraiden lakanain väliin laskeutuessa, niin surkean ikävä äitiä, että hän pullahti täyteen itkuun ja veti peitteen korvilleen saadakseen oikein rauhassa itkeä, ettei kukaan kuulisi. Ennenkuin hän nukkui, tuntui hänestä itsestäänkin, että hän on semmoinen riepu, jonka saattaisi repiä kuka tahansa eikä hän taitaisi mitään.

Aamulla noustua oli vähän turvallisempaa, mutta kouluun mentyä uudistui entinen turvattomuuden tunne. Ei tahtonut osata mitenkään olla, ei tiennyt, mitä tehdä, ja muut sen näkyivät tietävän kaikki. Ja kun hän ei osannut, niin toiset tytöt katselivat häntä pitkään ja muutamat osoittelivat sormillaan. Kaikki oli sitten ihan toisenlaista kuin kotona, isoa, kylmää ja kulmikasta ja joka paikka niin sileäksi maalattua. Hajukin pulpeteissa oli omituinen ja vieras.

Kotona asunnossa taas ei tahtonut lähteä ainainen arkuus. Oli yhä pelko siitä, että liikkuessaan romahuttaa jotain tuolia tai kompastuu mattoon. Tai pääsee puhuessa joku ääni, joka on liian kova täällä kuulumaan, ja säännöllinen täti siitä heti häneen katsahtaa.

Maata pannessa ratkesi taas kaikki ikävä, mikä päivän kuluessa oli sydänalaan kokoontunut, katkeraan itkuun, vielä katkerampaan kuin eilen illalla. Eikä se nyt helpottanut vähääkään, yhä eneni vain. Ja kun näki yksinäisen, pienen sängyn, tuli semmoinen työnnähdys sydämestä, että piti paiskautua pöytää vasten ja painaa nyrkki suun eteen, ett'ei pääsisi kirkahdus tulemaan. Ja kun se siinä olisi kuitenkin päässyt ryöstäytymään, piti rientää sänkyyn ja tukehuttaa se tyynyyn.

Siinä suullaan ollessa rupesi tuntumaan siltä, että tähän paikkaan kuolee, jos ei pääse kotiin, eikä voi elää tätä elämää yli huomisen päivän. Pitää taas mennä kouluun, kaikki katsovat … ei osaa olla eikä tiedä, mihin istua … asettelevat ja neuvovat, eikä ymmärrä, ja toiset tytöt katsovat ja nauravat keskenään…

Ja taas tuli työnnähdys sydämestä ja tuntui, että se halkeaa…

Hän lähtee, lähtee nyt heti kohta kotiin takaisin! Hän karkaa täältä ja kävelee jalan, ja kysyy, missä päin on koti… Mutta ulkona satoi ja tuuli ja se rupesi peloittamaan. Ja kun silloin rupesi näyttämään, ettei ehkä uskallakaan lähteä, niin taas työnnähti sydämessä, että koko ruumiiseen koski…

Mutta hän kirjoittaa äidille kotiin, että äiti tulee tänne ja ottaa pois … eikä hän, ennenkuin äiti joutuu, lähde kouluun eikä liiku minnekään tästä huoneesta eikä syö mitään. Hän on tässä näin … vaate päällä … siihen asti…

Elli itki itsensä nukuksiin ja nukkui vaate päällä aamuun saakka. Ja yöllä hän näki unta, että oli kotona äidin sängyssä … sen selän takana seinän puolella … pienessä kyttyrässä koko tyttö, pää äidin tyynyn nurkalla. Ja niin hän näki pitkään sitä unta, että aamulla herätessä ensin oli kotona olevinaan. Eikä selvittyä tahtonut pitkään aikaan muistaa, missä oli. Mutta kun silmä sattui ikkunaan, niin näki tädin kävelevän ulkona aamupuvussa kukkiaan katsellen. Ja siitä muisti taas kaiken muunkin. Itku oli pulpahtamaisillaan, mutta samassa tuli pelko, että jos täti tulee ja näkee, että on vaate päällä maannut ja ehkä on siitä vihainen. Sillä Ellistä tuntui siltä, että se semmoisesta on vihainen, eikä hän tiennyt, kuinka olisi ollut, jos olisi hänelle joku vieras ihminen ollut vihainen.