Koulussa oli sinä päivänä vähän parempi, osasi jo neuvomatta istua paikalleen ja tiesi, milloin pitää nousta ja vastata. Ei tullut itkukaan, eivätkä ne niin enää katsoneetkaan. Sitten kävivät vielä kaikki ne tytöt, jotka istuivat samassa huoneessa kuin Elli, voimistelutunnilla kävelemässä ja Elli sai nähdä kaupunkia.

Niin että, vaikka illalla vieläkin rupesi itku pullahtelemaan, ei se kuitenkaan pitkälle päässyt. Ja kun väsytti, niin nukkuikin ennen.

Päiviä myöten sitä vähitellen alkoi tottua siihen elämään. Ja kun tuli työtä ja läksyjä pantiin kotona luettaviksi, niin ei niin joutanut ikävätäänkään enää ajattelemaan. Ei itku kuitenkaan kaukana ollut, ei kurkkua alempana. Siellä se vielä monet viikot asusti ja pulpahti aina vähän väliä esille koulussa ja muualla, välisti yht'äkkiä ja tietämättä aivan.

Muutamia viikkoja oltuaan rupesi Elli jo kuitenkin vähän ympärilleen katselemaan ja silloin tällöin tulla hypähti naurukin muutamista somista asioista, ja itku oli laskeutunut ihan kuiviin. Koulussa oli muutamia hauskoja tyttöjä, ja niille piti väkisinkin nauraa, kun ne ilveitään tekivät, silloin kun opettajat eivät olleet näkemänsä. Niillehän ne ilvehtivätkin juuri ja niitä matkivat. Piti nousta oikein paikoiltaan välitunneille välistä ja mennä niitä katsomaan. Ihan osasivat ne sillä äänellä panna kuin opettajat ja olla aivan kuin ne. Ja kun Elli heitä vähän aikaa katseli, tuntui hänestä, että hänkin osaisi tehdä samalla lailla. Ja kotona hän matkikin, itsekseen kamarissaan, mutta koululla ei uskaltanut. Peloitti se, että kaikki kokoontuisivat ympärille … ja se se juuri peloitti.

Ja kun mieli sitä mukaa keveni, rupesi Elli ajattelemaan olojaan ja katselemaan enemmän ympärilleen. Somaahan oli tämä elämä täällä koulussa ja aivan toisenlaista kuin kotona. Ei sitä olisi semmoiseksi osannut luulla, ennenkuin näki. Huoneetkaan eivät olleet semmoisia kuin siellä pappilassa, saleja ja kamareja vain, eikä yhtään pirttiä. Ruuatkin aivan erilaisia, voita ei saanut joka ateriaksi ja maitoa vain yhden lasin kerrallaan. Mistähän ne senkään saivat, kun ei näkynyt lehmiä missään?

Siitä kirjoitti Elli äidilleen ja muista asioista myöskin…

Se lukeminen se oli täällä kaikilla työnä, ja kun ne eivät sitä tehneet, niin olivat jouten. Kaikki lukivat, aikaihmisetkin, eikä tätikään paljon muuta tehnyt…

Se hänen oma lukemisensa oli semmoista, että piti joka päivä kotona oppia määrätty määränsä ulkoa, ja joka ei osannut, sen piti lukea erikseen uudelleen, ettei mitään unohtuisi. Ennenkuin kaikki osasi ulkoa, niinkuin katkismuksen, ei saanut liikahtaakaan pöytänsä nurkalta minnekään. Täti tuli aina vähän päästä luettamaan, ja jos ei osannut, niin hän sanoi, että täytyy pitää ajatuksensa koossa eikä antaa niiden muualla kulkea, mutta ei sitä tahtonut kuitenkaan sen paremmin oppia. Sitten vasta sai mennä ulos pihalle, vaikka se oli hyvin pieni ja ahdas, ja keskellä oli pyöreä penkki, jossa oli keltaisia ja punaisia kukkia. Kadulle ei saanut mennä, joka oli leveämpi kuin maantie, mutta ei ollut ojia, ei portistakaan katsomaan, vaikka olisi sinne vähän näkynyt huoneiden yli sitä suurta mäkeäkin, jota oli ensin luullut kaupungiksi. Mutta kaupunki oli hyvin alhaalla…

Joka keskiviikko ja lauantai oli lupa jälkeen puolenpäivän ja täti lähti kävelemään kadulle ja puistoon ja otti mukaansa. Puistossa oli nurmikkoa vähäisen, mutta ei saanut kulkea kuin tietä myöten. Täti käveli aina hyvin hiljaa, että tahtoi väsyttää rinnalla kulkiessa. Ei saanut juosta eikä hyppiä, vaikka olisi välistä mieli tehnyt, ja piti astua lyhempiä askelia kuin siellä kotona ja pitää tätiä kainalosta kiinni… Se oli niin hassua, kun sitä ajatteli.

Lauantaina jälkeen puolenpäivän, kun hyvästi jouti, kirjoitti Elli näistä äidilleen ja ajatteli viimeistä kirjoittaessaan, että kun äiti sen lukee, niin eiköhän naura vähäisen, ja mitähän ajatellee.