Johtajatar hymyili ja näytti Ellistä vähän pilkalliselta. Tytöt myöskin hymyilivät ja katsoivat häneen samalla lailla kuin johtajatar.
Ellistä tuntui kuin olisi kylmää vettä hänen niskaansa kaadettu … ja hän vetäytyi syrjään.
—Voit sinä katsella, sanoi johtajatar vielä, mutta ei oikein sovi hyppiä noin…
Ei Ellin tehnyt mieli enää katsella. Häntä hävetti niin, että oli itkuun purskahtaa heti kohta. Niin kauan pidätti hän sitä kuitenkin, että ehti laskeutua alas tornin katolta. Katon alla se pääsi tulemaan, ja alimpaan kerrokseen päästyään heittäytyi hän penkille nurkkaa vasten, ja siinä tuntui taas se surkea turvattomuuden tunne enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän oli innostunut ja hyppinyt ja käsiään yhteen lyönyt … ja muista se oli naurettavaa … ja luultavasti ne vieläkin siellä puhuvat siitä ja ehkä joku häntä parhaillaan matkii. Ja se hävetti häntä niin, että hän olisi heti tahtonut vajota sillan alle piiloon tai jonnekin pois koko paikasta… Hän hyppäsi ylös ja aikoi juosta metsään, mutta silloin hän säikähti sitä, että ne kaikki hänet tornista näkevät ja huutavat hänelle. Sen sijaan hän jäi taas istumaan tornin sisään entiseen nurkkaansa. Seinään päin hän istui ja siinä oli rako seinässä, josta näki metsään ja josta tuuli silmiin. Siinä katsellessa jäähtyi hänen mielensä vähäisen.
Itkun välistä vilahti yht'äkkiä mieleen, mitä hän oli tornista nähnyt, nyyhkiminen taukosi, ja henkeään pidätellen hän sitä muisteli. Mutta sitten taas ne pilkalliset katseet ja tyttöjen pidätetty nauru … ja itku voitti uudelleen vallan. Väliin taas kuohahti mielessä niinkuin kotona silloin, kun isä oli pilkannut, ja hän oli ylös hyppäämäisillään ja torniin rientämäisillään… Ja siellä hän vaatii ne herkeämään, käskee olemaan vaiti ja kieltää heidät häntä katselemasta ja hänestä puhumasta…!
Mutta hetkellinen kiukku suli uuteen itkuun, ja sen sijaan alkoi peloittaa, että jos ne kohta sieltä tulevat ja kuinka hän … minne hän sitten…?
Ja yht'äkkiä rupesivatkin ne sieltä tulla romistamaan alas. Säikähtäen hyppäsi Elli ylös, aikoi juosta jonnekin, mutta ei tiennyt minne, ja painautui lopuksi yhä tiukemmin nurkkaansa vasten, silmät kiinni ja nenäliina suun edessä. Kuului, kuinka jalkojen kopina läheni yhä ja kierti yhä alemmaksi. Ja kun ne olivat pään päällä toisessa kerroksessa, tuntui aivan, että koko lattia putoo päälle ja rutistaa alleen. Eikä tahtonut saada huutoa estetyksi tulemasta.
Alasillalle tultuaan juoksivat tytöt ensin ohitse, mutta sitten luultavasti hänet huomasivat, koska tuntuivat seisahtuvan selän taa.
—Tuossa hän on tuo tyttö … mitä varten hän siinä on? kuuli Elli takanaan kuiskattavan. Hän tunsi, että hänen olisi pitänyt nousta pois tästä, mutta kuitenkin hän jäi siihen liikkumatta paikoilleen. Hän kuuli, että tytöt alkoivat yhä kovemmin puhella toisilleen hänestä, ja muuan sanoi: »Katsokaa, katsokaa!—näin!» Ja luultavasti matki hän häntä, koska tytöt purskahtivat nauramaan…
Mutta silloin kuuli Elli, että joku alkoi heitä torua ja käski heidän mennä pois. Se oli Sigrid, ja Elli uskalsi kohottaa päätään. Samassa kuului opettajain askeleita ylhäältä, ja tytöt alkoivat mennä ulos…