—Tule pois, Elli … elä huoli heistä mitään … lähde nyt, ennenkuin opettajat tulevat … tässä on palttoosi…
Elli nyyhki vielä kauan aikaa alas mennessään, mutta rauhoittui kuitenkin vähitellen. Koko matkan kotiin saakka he kulkivat yhdessä ja puhelivat keskenään … kouluoloista ja minkä lukeminen mistäkin tuntui vaikeimmalta. Ja söivät Sigridin makeisia… Sigrid osaa soittaa pianoa, mutta Elli sanoo, ettei hän ole milloinkaan … eipä paljon kuullutkaan soitettavan.—Hänen pitää tulla Sigridin luona käymään, niin saa kuulla… Onko Ellillä veljiä?… Sigridiltä on aivan hänen ikäisensä veli, ja hän pitää hänestä äärettömän paljon … eikö Elli ole häntä nähnyt … hänellä on ruskea palttoo ja kähärä musta tukka… Sillä lailla kului matka hauskasti ja nopeasti, ja erotessa käski Sigrid Ellin käymään hänen luonaan. Ellistä tuntui niin kummallisen keveältä, että hän Sigridistä erottuaan teki hyppyaskeleita ja hyrähteli lauluun. Mutta siitä hän säpsähti, että jos joku sen oli nähnyt, ja muisti taas, miten hänelle oli käynyt tornissa. Maata pannessa ja sängyn nurkkaan kyyristyessä tuntui aivan, että hän oli samalla paikalla tornin nurkassa ja että ne sieltä tulla romistivat alas … ja rupesi siitä sydän ja koko ruumis vapisemaan ja vapisi, kunnes hän nukkui.
VII.
Mutta seuraavana päivänä oli koulussa paljoa hauskempi ja helpompi olla kuin milloinkaan ennen.
Sigrid tuli heti luo ja vei hänet erikseen, ja he istuivat molemmat yhdessä kaupunkeja kartalta etsimään. Välitunnit he olivat myöskin yhdessä, eikä Sigrid ollut ollenkaan muiden tyttöjen kanssa. Sitten saattoi hän Elliä kotiin ja Elli häntä. Päivä päivältä rupesi heistä tulemaan yhä paremmat ystävät. Ellistä ainakin siltä tuntui, ja hän kysyi sitä Sigridiltä, ja Sigrid sen nauraen myönsi. Elli sanoi, että nyt hänellä on paljon hauskempi olla koulussa kuin ennen. Mutta jos Sigrid yht'äkkiä ei olisikaan enää hänen ystävänsä, niin ei hän sitten yhtä päivää jaksaisi koulussa olla.
—No, elä sinä semmoisia … me ollaan aina hyviä ystäviä! sanoi Sigrid iloisesti ja pyörähytti Elliä vyötäisistä ympäri.
Ja yksissä he olivat paitsi koulussa melkein joka ilta toistensa kotona, vuorotellen jommankumman, useimmiten kuitenkin Sigridin. Siellä he lukivat yhdessä läksynsä, kuulustelivat toisiltaan ja toisiaan neuvoivat. Elli se oikeastaan oli, joka neuvomista tarvitsi, Sigrid osasi ja ymmärsi kaikki melkein kuin itsestään. Sigrid sai neuvoa eikä kyllästynyt, vaikkei välistä millään lailla tahtonut saada tajuamaan muutamia asioita. Ellistä tuntuikin välistä, että hän on niin hirmuisen yksinkertainen ja melkein typerä esimerkiksi luvunlaskussa, että häntä oikein hävetti. Ja hän valitti sitä Sigridille ja kysyi, eikö hän hänenkin mielestään ole hyvin yksinkertainen ja typerä.
—Minun pappa sanoo, ettei kaikilla voi olla taipumusta samaan ja että toisilla on toiseen … ja kyllä sitä tottuu. Niin pappa sanoo… Mutta heitetään nyt ne luvut ja haastellaan…
Siitä Elli aina rauhoittui. Ja kun Sigrid pyysi »haastelemaan» ja kun kirjat oli pantu kiinni ja vedetty tuolit vähän kauemmaksi pöydästä, niin silloin oli Ellin vuoro olla etevä, jos Sigrid oli ollut siihen asti. Kun haasteltiin, niin Elli, kerran alkuun päästyään, kertoi ja Sigrid häntä kuunteli.
—Kerro nyt taas! Kuinka se olikaan, kun sinä siellä kotona kiipesit puuhun ja kun sinä katselit alas … ja kun sitten ajattelit, että jos olisit lintu…