Vai paljon maailmaa! … jos olisi pudonnut ja taittanut jalkansa, se olisi ollut maailmaa!… Muistakoon sen, että jos vasta sinne kiipee, niin…!
—Enkö minä, äiti, enää milloinkaan saa kellarin katolle? … en minä putoa…
—Et milloinkaan saa, muista se,—koetti äiti sanoa vihaisesti ja lähti menemään keittiöön.
—Saanpa minä kuitenkin vielä tikapuille, sanoi Elli itsekseen, mutta kerjäläislapset kuulivat sen.
—Rouva! huusivat he, se aikoo kiivetä vielä tikapuille…
Mutta nyt äiti vasta oikein vihastui.
—Vai vielä tikapuille … ei alimmalle piillekään … ei yhdellä jalalla … muista se!
Nyt pääsi Elliltä itku, ja hän meni huoneen taa itkemään. Sieltä meni puutarhaan ja teki sitä samaa vielä sielläkin… Ei saa enää milloinkaan nousta kellarin katolle … ei katsoa rantaan eikä peltoja pitkin maantien kohtaan, missä ihmisiä ajaa … eikä olla yksin niin, ettei kukaan näe.
Minkätähden on kaikki niin surkeata tässä maailmassa?—niin oli hän kerran kuullut äitinsä huokaavan, ja hänestä sopi hänenkin nyt huokaista niin. Ja huokaistuaan oli hän mielestään, niinkuin olisi ollut melkein aikaihminen. Siitä tuli kuin jonkunlainen uhka rintaan. Ja kyyneletkin kuivuivat siinä puutarhan koivua vasten seistessä ja tuohen helpeitä irti repiessä.
Aikansa revittyään ja repimiänsä suussaan purtuaan heittäytyi Elli selälleen nurmikolle ja pani kädet pään alle ristiin. Ja siinä hän loikoi kauan aikaa suu yhteen nipistettynä ja ajatteli, että nyt kai eivät korkealta löytäisi, jos tulisivat etsimään … ei kai tarvinnut pelätä, että tästä putoisi … ei kai, pyh!…