Puut humisivat pään päällä, koivun oksat notkistuivat tuulen mukana, mutta haavassa liikkuivat vain lehdet ja lepattivat alinomaa. Se alkoi näyttää Ellistä niin somalta, että hän unohti ikävänsä ja uhkansa ja jäi katselemaan, kuinka koivun oksat notkistuivat ja haavan lehdet lepattivat ja kuinka kaikki puut hiljaa huojuivat ja humisivat… Mikähän se oli noissa puissa, joka niin humisi, ja minkätähden lehdet lepattivat?… Ei tullut vastausta siihen, eikä sitä tarvittukaan… Mieli livahti muuanne… Onkohan paljon lehtiä puissa … yksi, kaksi, kolme, viisi … kymmenen … sata … kymmenen sataa … tuhatta… Ei hän enää viitsinyt, paljon näkyi olevan…! Voi, jos hän olisi edes lintu … tai olisi hänellä edes yksi siipi, niin lentäisi ylös tästä puiden tasalle … ja jos olisi käki, niin kukkuisi, ja kukkuisi koko päivän ja yön!… Se koivu oli niin korkea, paljon korkeampi kuin talo … saisi kukkua senkin latvassa, jos olisi siipi, jolla lentäisi… —Kun olisi aivan yksin, ettei ketään muita koko talossa, niin nousisi jotenkuten niin korkealle kuin puiden oksat ja kiipeäisi, kiipeäisi … oksalta oksalle … latvaan … ja pistäisi sieltä päänsä ulos oksien välitse tuolta … tältä puolen puun ja katselisi … olisi hiljaa hiiskumatta … eikäpä kukaan tietäisikään, kun tulisivat kotiin. Mutta ei hän huutaisikaan enää … ei, vaikka kuinka etsisivät. Ja olisi yötäkin puussa…
Ja kun oli päässyt se ajatus mieleen, niin ei se tahtonut siitä erota. Puuhun, korkeaan koivuun, joka ulottui yli katonharjan … ihan oksien suojaan … siellä olisi hauskempi olo kuin kellarin katolla ja millään katolla. Voi, jos sinne pääsisi! Ja Elli hyppäsi ylös maasta ja juoksi koivun luo… Paksu se oli ja oksat liian ylhäällä, eivätkä kädet edes ympärikään ulottuneet… Ei pääse … ei pääse! Elli kierteli koivua ja katseli joka haaralta, mutta ei missään oksaa niin alhaalla, että olisi sille päässyt. Kun olisi kerran alimmalle oksalle päässyt, niin kyllähän sitten… Mutta sekin oli liian korkealla, eikä ollut kuka nostaisi.—Ja niin täytyi olla sillä kertaa pääsemättä ja lähteä pois koko koivun luota…
Mutta yhä sinne halu kuitenkin toi puutarhaan. Joka päivä ja monesti päivässä kesken muiden leikkien yht'äkkiä johtui koivu mieleen, ja suoraa päätä piti juosta puutarhaan sen luo. Jos jotenkuten kuitenkin pääsisi! Mutta eihän sitä! Jos vain alimmalle oksallekaan … mutta kovin oli korkealla alinkin oksa…
Pääsemättä olisi mahtanut ainiaksi jäädä, jos ei olisi muutamana lauantaipäivänä seisonut kirkkomiehen poika puutarhan aidan takana ja katsellut sieltä aidan yli, kun Elli koetti kiikkulaudan pukin avulla ulottua alimmalle oksalle. Mutta ylhäällä oli sittenkin oksa, ei päässyt koettelemaankaan…
—Mitä sinä siinä teet? kysyi poika.
—En mitään.
—Etkö pääse puuhun?
—Pääsisitkös sinne?
—Tuohonko puuhun?—Ja samassa oli poika kiivennyt aidan yli ja tullut koivun luo.
—Kenenkä sinä olet poika?—Koetapas päästä puuhun, jos pääset!