Arthur meni salin yli toiseen huoneeseen, ja Elli katsahti hänen jälkeensä. Hänellä oli kähärä tukka ja semmoinen nuttu kuin suurilla herroilla. Sen oli Elli jo äsken nähnyt, että hänellä oli kaulustin ja rusetti ja kellonvitjat. Ja niin hän käveli kuin aikamiehet herrat.
—Eikös se ollut nätti poika, Elli … mitä?
—En minä tiedä … minun pitää nyt mennä kotiin…
—Etkö tiedä? Kuinka sinä et sitä tiedä … etkö sinä nähnyt?
—Kyllä kai hän on…
Mutta silloin purskahti Sigrid hillittömään nauruun…
—Kyllä kai hän, kyllä kai hän on! Ja sen sinä sanot niin kauhean totisena, että ihan… Kyllä kai hän on! Ei, en minä osaa, mutta sano nyt vielä … kuinka sinä sanoitkaan?
—Ei, no, Sigrid, hyvästi nyt, minun pitää nyt mennä.
—Minnekä sinulla on semmoinen hätä … jäisit vielä tänne.
—Ei minnekään … mutta kyllä minun täytyy mennä kotiin…