—Miksi sinä olet niin nolo? kysyi Sigrid Elliltä etehisessä.
—Enhän minä … hyvästi nyt!
Sigridiä jokin hämärästi vaivasi, kun Elli oli mennyt, mutta hän pudisti sen pois ja meni Arthurille kertomaan, kuinka koomillisesti Elli oli sanonut: »Kyllä kai hän on».
Ennen maatapanoaan Elli sinä iltana vähän itkeä nyyhkytti. Ei hän tiennyt itsekään oikein, mistä syystä, mutta hänestä tuntui, että se oli sentähden, että hänelle tuli yht'äkkiä ikävä kotiin. Mutta sitten ei hän nyyhkiessään enää vähän ajan päästä sitä asiaa ollenkaan ajatellutkaan.
Hän muisti, että Sigrid taas oli ollut tuommoinen kummallinen, eikä hänestä oikein välittänyt… Ja sitten oli hän niiannut … eikä hän ymmärtänyt, mitä niin naurettavaa siinä oli ollut, jota hän oli sanonut Sigridin veljestä … se ehkä oli ollut tyhmää… Mutta ei hän kuitenkaan luullut, että hän siitä syystä itki.
VIII.
Elli oli seuraavana aamuna vähän alakuloinen koulussa ja tuli siksi yhä enemmän, kun kaikki muut olivat melkein kuin hurjia ilosta. Yöllä oli ollut kylmä, rannat olivat jo jäässä, ja muutamain päiväin perästä aavistettiin luistinlupaa. Kaikki puhuivat luistelusta ja kaikki osasivat luistella. Elli oli tuskin nähnytkään luisteltavan. Hän kulki äänetönnä toisten tyttöjen välissä, kuunteli heidän riemuaan ja koetteli lukea välitunneilla läksyjään. Sigrid oli eniten kaikista innostunut … hyppeli ja löi käsiään yhteen. Ja koetti saada Elliäkin innostumaan…
—Etkö sinä osaa luistella, Elli … etkö todellakaan osaa? Mitä?
—En.
—Voi sinua, kaikki muut osaavat!