Reippaasti he kulkivat, vuorotellen kelkkaa vetäen; sillä Ellikin tahtoi välttämättömästi vetää, vaikkei Arthur olisi antanut.

Kirjavana oli mäki jo laskijoita. Pitkänä mustana jonona nousi niitä sitä mukaa ylös kuin toiset kiitivät alas. Siitä he molemmat huomauttivat toisiaan, ja siitä myöskin, ettei yksikään tyttö ollut tiukimmassa mutkassa kirkaisematta. Poikia siihen oli tiepuoleen asettunut ja ne kirkuivat mukana matkien. Elli päätti, ettei hän kirkaise … ei vaikka kuinka vihlaisisi.

Ei hän kirkaissutkaan, ja pojat huusivat jälkeen: »Sepä tyttö ei olekaan niinkuin muut tytöt!»

—Eikö ollenkaan peloittanut? kysyi Arthur, kun kelkka jo suilui tasaisemmalla tiellä.

—Ei, mitäs minä pelkäisin!

Ellin koko olennossa oli semmoinen notkeus ja reippaus, kun hän kelkasta hyppäsi, että muut tytöt Arthurin mielestä hänen rinnallaan olivat posliinivauvoja.

—Ei, mitäs minun pitäisi pelätä?—ja Elli katsoi rohkeasti Arthuria silmiin vastausta odottaen…

—Jos sattuisi kaatumaan…

—Mitäs sitten, nousisi ylös!—Minä vedän nyt vuorostani kelkkaa mäen päälle!

Elli ja Arthur laskivat mäen toisensa perästä, ja Arthur vakuutti Sigridille, että kaikki muut tytöt, paitsi Elli, olivat hänestä niin neitimäisiä, ettei hän suorastaan voinut heitä sietää.