Ja kun he molemmat laskivat, niin kaikki katsoivat ja huusivat: »Noin sitä pitää!»—ja matkivat vielä pahemmin niitä, jotka kirkuivat.
Kerran he kaatuivat, kelkka meni nurin ja monta kertaa ympäri, mutta yhtä pian olivat he jaloillaan taas ja nauroivat koko tapahtumalle…
—Mitähän, jos olisi joku muu niin sattunut … eiköhän olisi…
—Vaan me ei huolita mistään!
—No me ei huolita … tässä on kaksi semmoista, jotka eivät mistään huoli!
Tuntui niin omituiselta, että he ovat kaksi semmoista, jotka eivät mistään huoli.
—No, sinä olet niin iloinen, Elli, että minä en sinua tunnekaan, sanoi
Sigrid hänelle.
—Iloinenko? Iloinenko! Mitäs varten suruinenkaan? Missä sinä lasket?
—Minulla on niin huono kavaljeeri, että aina pelkään kaatumista.
—Minullapa on hyvä!