Jo pitkän matkan päistä hän näki kokonaan valaistut ikkunat. Hän hiljensi ehdottomasti kulkuaan, sillä tuo kirkas valaistus teki häneen niin omituisen vaikutuksen.
Se oli hänen mielestään liian juhlallisen näköistä.
Ja rupesi ikäänkuin jokin outo asia peloittamaan.
Kuta likemmä tuli, sitä enemmän katosi varmuus ja halu mennä. Samassa rupesi tuntumaan, ettei mäkeä laskettaessa ollut kaikki loppupuolella aivan hyvin. Muistui mieleen, ettei Arthur ollut lopulla tullut kelkkaansa pyytämään eikä kotiin saattamaan, vaikka oli tullut noutamaan. Ja kun Elli tuli talon luo ja näki ulkona kadulla ihmisiä, jotka sinne sisään katselivat—sieltä näkyi kimmeltävä kruunu ja edestakaisin liikkuvien ihmisten päitä—teki jo mieli kääntyä takaisin. Mutta kun kuului takana muiden tuttujen tyttöjen ääniä, kiiruhti Elli sitä nopeammin sisään.
Eteisessä vetivät muut vasta tulleet hansikkaita käsiinsä. Vaan niitähän ei Ellillä ollutkaan. Eikä hänellä ollut hetikään yhtä komeata leninkiäkään. Hänellä oli tukka palmikolla, mutta muilla se oli hajallaan, ja niillä oli tukassa kukkiakin.
Sigrid juoksi eteiseen tervehtimään, ja Elli veti hänet syrjään ja kysyi, kuinka hän, kun hänellä ei ollut hansikkaita…
—Eikö sinulla ole?
—Ei … ja kuinkas minä nyt?
—Ei se mitään … et sinä niitä tarvitse…
—Eikös kaikilla muillakin ole?