—Mene nyt pois, poika! Mene heti paikalla, etteivät näe, että minä olen täällä!
Mutta poika ei mennyt … jäi avosuin ylös puuhun katsomaan, kun tyttö oksalta oksalle kiipesi aina ylemmäs latvaan eikä pysähtynyt, ennenkuin alkoi runko huojua. Mutta siellä se erosikin lähellä latvaa kaksihaaraiseksi, ja siihen istuutui Elli lehvien peittoon. Melkein hän hihkaisi sydämessään. Nyt, viimeinkin! … ja niin hyvässä piilossa! … ja kuitenkin hän itse näki lehvien välitse joka haaralle … mutta tänne ei kukaan, ellei ihan alle tulisi… Tuolla alhaalla pellot … ja maantiekin näkyi selvästi… Paljoa korkeammalla kuin talon katto … voi, voi!… Huojui ja humisi ja lehvät sihisivät korvaan niin somasti!…
Se oli niin hurmaavan hauskaa, ettei osannut oikein sitä vielä ajatellakaan. Ja vähän väliä viilsivät suloiset väreet pitkin selkäpiitä ja poskissa särisi…
Mutta sill'aikaa seisoi poika alhaalla ja katseli yhä ylös.
—Etkö sinä, tyttö, jo tule pois … mitä sinä siellä teet?—mutta ei tyttö kuullut.—Minä otan korennon pois, niin et pääsekään!—Mutta ei Elli sitäkään kuullut.—Jo osasi hän istua niin, ettei olisi tarvinnut kiinnikään pitää. Mutta piti hän kuitenkin kiinni ja antautui taapäin, niin pitkälle kuin kädet ulottuivat ja niin, että sinisen taivaan näki lehtien välitse päänsä päältä … ja eteenpäin, molemmilla kainaloillaan kahden puolen puusta pidellen.
Silloin sattui äiti kulkemaan pihamaan poikki ja näki vieraan pojan puutarhassa.
—Mitä sinä, poika, siellä puutarhassa teet? Mitä sinä katsot?
—Kun on tyttö tuolla koivussa—
—Mikä tyttö…?
—Eikö lie tämän talon tyttö … se sinne nousi…