Sillä kertaa sai ovi olla auki. Mutta kun toisen kerran sattui samalla tavalla, oli ovi itsestään kiinni. Vast'edes käski sitten isä aina sulkemaan oven, jos se sattui olemaan auki.
Äiti ei puhunut sen enempää Ellille noiden kirjain lukemisesta, mutta
Eilistä tuntui, että hän päivä päivältä joutui äidistä yhä kauemmaksi.
Se vaivasi myös, että hän sen sijaan läheni isää ja että se tapahtui
ikäänkuin äidin kustannuksella.
Usein hän ei olisi tahtonut isälle lukea, varsinkaan ei silloin, kun äiti veisasi. Mutta isälle, joka oli aivan kokonaan innostunut tähän lukemiseen, sopi aina kaikkein parhaiten juuri sunnuntai-iltoina.
Kerran sanoi Elli sen isälle. Isän kiivas luonto kuohahti, silmistä lieskahti tuo omituinen paha ja melkein ilkeä katse, joka häneltä välistä tuli näkyviin:
—Mene sitten, sanoi hän ja koetti pidättää, mutta se tuli kuitenkin:— mene sitten sinne akkain kanssa ynisemään!
Isä oli sillä kertaa väsynyt, hänen ruokaleponsa oli tullut häirityksi, ja kaksi iltaa peräkkäin oli juhannuspyhinä veisuu häntä hermostuttanut.
Vaikka Elli sen tiesi ja ymmärsi, vaikutti se kuitenkin niin, että hän väkisinkin väistyi isän seurasta.
XIV.
Siitä pitäen alkoi Ellille tulla ikävät ajat. Yhä ikävämmät kuin ennen.
Kaikista ikävimpiä olivat kesällä pyhäillat. Ei oikeastaan tiennyt, mitä oli ikävä, mutta ikävä oli kuitenkin. Kirkkoväki oli kaikki kotiinsa mennyt, kylän nuoret rientäneet leikkipaikoilleen ja palvelustytöt ja rengit menneet yhteen mukaan. Päivä paistoi surullisesti koivikkoon lehtien välitse koko illan. Ei osannut tehdä mieli minnekään, kun ei ollut, mihin mennä, mutta ikävä painoi ja raukaisi mieltä. Elli istui useimmiten päivällisen jälkeen porstuan rappusilla ja katseli kirkolle päin tietä pitkin, jonka kahden puolen kasvoi koivuja, joiden väliin länteen laskeva päivä loi varjoja ja toisiin kohtiin valopaikkoja. Välistä lepattivat haavan lehdet puutarhassa, mutta koivujen lehdet eivät liikahtaneetkaan. Isä nukkui ruokalepoaan, ja äiti istui keittiökamarissa ja luki postillaa.