—Äiti on vähän omituinen, sanoi isä ja puhui niinkuin aikaihmiselle, mikä tuntui Ellistä hyvin hyvältä.—Olet kai huomannut, että hän on herännyt. Kuka olisi sitä äidistä luullut! Heti, kun sinä menit kouluun, alkoi hän miettiä ja istua synkkämielisenä.
—Mikähän siihen on syynä?
—Ei sitä ymmärrä, kuinka se semmoinen tulee … se tulee moneen ihmiseen näinä aikoina… Se on sitä sen Paavo Ruotsalaisen oppia, joka asui Nilsiässä. Hän oli jotenkin raaka ja sivistymätön mies… Vaan lue nyt … tai mennään minun kamariini ja luetaan siellä.
Mentiin, ja Elli luki, mutta veisuu kuului sinnekin ja häiritsi. Hän näki, että se isää vaivasi, ja hän ajatteli panna oven kiinni, mutta ei tohtinut, kun ei isä sitä pyytänyt.
Elli luki muutamakseen:
Yksin valvomahan iän, vaivain painosta vanhus uupunut on ja nyt päätään kallistain nojatuolin pielehen pehmoiseen juur nukkunut.—Maass? edessänsä piipusta viel' yhä nous savu puoleks sammunehesta. Kaunis on siinä hän nukkuessaan, surutonna ja tyynnä, kaunis niin kuin vanha on, kun lumi peittävi hapset, huulilt' on puna pois sekä kuihtunut kuivunut poski, mut elo pitkän pitkä ja turvaisa, lämmin ja kirkas otsaan uurtehiseen kuin ehtoo luo kajastuksen.
Niin Elli luki, ja isä myönsi, nähtävästi liikutettuna, että se oli kaunista…
—On niinkuin se tapahtuisi tuossa aivan, ihan niinkuin sen näkisi edessään.
Mutta samaan aikaan vaimot veisasivat, ja aivan selvään kuului keittiökamarista sanat:
Mielen', miks' suret maailman pääll'; Kuin on kuitenk' katoova
tääll'. Jumalaan sinuas turvaa, Hän tietää ja tahtoo sinua auttaa
kaikess' hädäss' Poikans' kautta.
———
Maailman meno, rikkaus, hekuma Autuuteen ei aut', vaan on katoova;
Mutta Kristus yksinäns' Autuuden ijäisen meill' ansaits', Hänelle
kiitos olkoon kaikess' kansass'.