—No, että noin samana iltana…
—Mistä minä sen tiedän … eikä se suinkaan ole tässä pääasia.—Vaan tämä ei ole ainoa hieno kohta Runebergin teoksissa. Niitä vilisee joka rivillä.
Hän innostui puhumaan, ylioppilas, Runebergista ja runoudesta ylipäänsä. Hän nousi seisaalleen ja istuutui jälleen ja puheli Ellille koko ajan. Maisteri istui ääneti vähän aikaa, teki muutamia kysymyksiä, jotka Elli piti aivan sopimattomana, ja lähti sitten pois. Ylioppilas oli Ellin mielestä paljon, paljon etevämpi.
Aivan uutta oli Ellille se, mitä ylioppilas puhui hänelle. Monta paikkaa oli Ellin mielestä epäselvää. Mutta hän luuli, että hänessä oli syy, ettei ymmärtänyt. Hän enemmän katseli häntä kuin kuunteli. Hän oli kaunis. Ei Elli ollut ennen niin kaunista miestä nähnyt. Ja hän antoi hänen puhua eikä kysynyt, mitä ei ymmärtänyt, ettei häiritsisi. Mutta tuli hänelle siinä ajatus, että minkähän tähden hän minulle yht'äkkiä noin puhuu.
Kun ylioppilas oli heittänyt hyvästinsä ja mennyt yliskamariin maata, kuuli Elli maisterin sanovan isälle:
—Minun ystäväni deklamoi niin mielellään … ja tyttärenne on harras kuulija.
Se oli ilkeästi sanottu Ellin mielestä, pahasti, alhaisesti, panettelevaisesti.
—Minne hän matkustaa? kysyi isä.
—Ei hänen matkallaan taida olla sen enemmän määrää kuin hänen luvuillaankaan.
—Eikö hän ole vielä mitään tutkintoa suorittanut?