—Se on sama tunne … te siis ymmärrätte sen … harva nainen sen ymmärtää.
Elli uskalsi katsoa häneen ja hakea silmillään kiinni hänen silmäyksensä. Mutta ne yhä vain ahmivat suurta avaruutta, häneen kääntymättä. Ja Elli antoi hänen katsella maisemaa edessään. Itse tarkasteli hän salaa häntä.
Ja kun hän tarkasteli, kasvoi ylioppilas tuossa hänen silmissään, kasvoi, jalostui ja muuttui miltei ylevämmäksi olennoksi. Oli kuin olisi tuo raitis pohjatuuli häntä hienonnellut, sorvaillut ja somistellut.
Molemmat vaipuivat he katselemiseen ja olivat kauan aikaa vaiti. Tuuli vain yhtämittaa humahteli tapulin rakennuksissa.
—Oletteko huomannut, sanoi sitten Elli, kuinka yht'äkkiä, kun avaroita näköaloja katselee, ei tee mieli puhua, vaan ikäänkuin väsyy ja vaipuu äänettömyyteen? Eikä henno lähteä pois … on vain ja katsoo.
Ylioppilas ei näyttänyt kuuntelevan, mitä Elli sanoi. Mutta Elli tunsi, että hän olisi voinut sanoa paljon ja selvästi siitä samasta tunteesta … ja sanoilla, jotka sattuivat ja tarkalleen kuvasivat sitä, mitä hän tunsi.
Ylioppilas veti pitkän henkäyksen, ojensihe ja vei kätensä ulospäin avaruutta kohti.
—On se sentään hauskaa … äärettömän hauskaa!
—Mikä?
—Olla vapaa ylioppilas, vapaa kuin taivahan lintu … tulla milloin tahtoo ja taas lähteä, kun haluttaa, eikä mikään sido. Rientää ulos avaraan maailmaan … ulos avaraan maailmaan! Eikö niin? Ettekö ymmärrä, kuinka hauskaa se on?