Elli ei siihen vastannut. Mutta hänestä tuntui, että hän ikäänkuin heräsi hyvästä unesta. Ja hänen ilonsa ja innostuksensa oli samassa mennyt. Tapuli luhistui maan tasalle. Kaikki ympärillä pieneni ja litistyi. Hänestä itsestään tuntui kuin olisi ollut kahle jalassa.
—Eikö jo mennä, sanoi hän raukeasti.
—Niin, mennään vain … johan olemme tämän nähneetkin… Ja laulellen alkoi ylioppilas panna luukkuja kiinni.
—Milloin te jo lähdette? kysyi Elli pois kulkiessa. Ei voinut pidättäytyä sitä kysymästä.
—En tiedä, ehkä jo huomenna … täytyy käyttää kesää hyväkseen … se on lyhyt, kovin lyhyt … täytyy siis siitä oikein nauttia.
Elli ei puhunut siihen sanaakaan, mutta ylioppilas yhä jatkoi samaan suuntaan.
—Te ette voi käsittää, kuinka hurmaavaa on matkustaa ja nähdä maailmaa yhä uusissa muodoissa edessään… Ettekö ole koskaan matkustanut?
—En muuta kuin täältä kaupunkiin.
—Ei se ole mitään sen rinnalla kuin minä … minä en muuta haluaisi maailmassa kuin yhä olla rientämässä … minusta ei voisi olla onnettomampaa kuin täytyä kaiken ikänsä yksissä paikoin asua.
—Vaan kun täytyy…