—Jokaisen ihmisen pitäisi kuitenkin koettaa edes jonkun kerran elämässään päästä irtautumaan. Muutoin kaikki mielikuvitus, kaikki tunteet kuihtuvat ja kutistuvat ja kuolevat.
Kun Elli oli ääneti, vaikeni ylioppilaskin. Ja niin he tulivat mitään puhumatta pihaan.
Herrat istuivat verannalle totia juomaan.
Elli nouti ompeluksensa, ja hänkin tuli siihen vähän loitommalle istumaan. Hän kuuli isän ja herrain puhelua, mutta ei itse ottanut siihen osaa. Ylioppilas ei lähdöstään puhunut, vaan kertoi siihen sijaan entisistä matkoistaan. Nauroi vähän väliä ja innostui. Elliä ei mikään naurattanut. Yht'äkkiä hän oli tullut välinpitämättömäksi ja melkein veltoksi kaikesta. Kaikki oli nyt jotenkuten ikäänkuin värinsä muuttanut. Tai oikeammin oli entinen harmaa väri tullut takaisin joka esineeseen. Niissä oli ollutkin semmoinen omituinen loisto näinä päivinä. Ei hän jaksanut kuulla herrojen puheita. Jätti työnsä istuimelleen ja meni hitain, raskain askelin kamariinsa ja katseli, ohimo käden varassa, kauan ulos puutarhaan ja rantaan. Istui siinä liikkumatta, kuinka kauan lienee istunut.
XVII.
Kun Elli seuraavana aamuna nousi ylös, kohtasi hän ylioppilaan eteisessä. Hänellä oli jalassaan pitkävartiset saappaat, ja hän laitteli matkalaukkuaan. Elliä hän tervehti hauskasti ja tuttavantapaisesti, niinkuin eilenkin aamupäivällä.
Samassa tuli isäkin siihen.
—No, mitäs hommia teillä on … matkalle lähtevän näköinen?
—Niin, johan on aika lähteä.
—Minne on semmoinen kiire?