—Liki kymmenen vuotta.
—Ilman toveria?
—Joskus on minulla ollut joku toveri, joskus ei…
—Lienee suloista olla poissa maailmasta ja kuitenkin nähdä se noin jalkainsa alla.
Hän ei vastannut suoraan, mutta hänen silmistään näin myönnytyksen ja samalla mielihyvän siitä, että olin ymmärtänyt hänet.
—Maailmanrauha on kaunis ja jalo unelma, kun sen toteutumiseen vain voisi uskoa.
—Mihin uskoo, se toteutuu…
Hän sanoi sen tyynesti, koruttomasti. Mutta siinä tavassa, millä hän sen sanoi, oli niinkuin kaikilla, jotka uskovat ja siitä elävät eivätkä kaipaa muuta eivätkä tunnusta muuta, kätkettynä itsepintainen, järkkymätön vakaumus: "Koska minä uskon, niin se toteutuu." Siinä oli nähtävästi koko hänen elämänsä hermo.
—Sallikaa minun! sanoi hän, nähdessään minun aikovan nostaa reppua selkääni. Vastustelustani huolimatta otti hän sen ja heitti omaan selkäänsä.—Ei, se on minun oikeuteni … teette minulle suuren ilon … pahin taival on vielä jälellä.
Lähdimme nousemaan. Olin saattajalleni todella kiitollinen siitä, että hän oli vapauttanut minut vähäisestäkin kannettavastani. Sillä maa, jota tie kulki, oli yhtä ainoata rauniota, vaivalloista louhua, jossa olisi ollut mahdoton päästä etenemään, ellei aina vähän väliä olisi ollut kiviä ja paasia käännettyinä niin, että jalka voi niistä saada tukea. Minulla oli täysi työ astua niin, etten satuttaisi jalkaani. Saattajani kulki edelläni notkein askelin ja notkein vartaloin, varoittaen minua pahimmista paikoista.