Hänen sanansa tulivat työnnähdellen. Hän ei nähtävästi ollut tottunut pitemmältä puhumaan, hän koetti vaieta, mutta ei kuitenkaan voinut, sanat pakottautuivat sittenkin tulemaan.
—… koska se on jo siihen menossa … sillä se on Kristuksen käsky … ja jollei sitä rukoilla madonnalta ja sytytetä hänelle kynttilöitä —sillä yhdenvertaisuus ja veljeys ja vapaus ja rauhanaate, kaikki se on tähän saakka jäänyt toteutumatta, koska se ei ole ollut Jumalasta eikä sitä ole ajettu Jumalan avulla eikä hänen tähtensä…
Minusta näytti, että hän ikäänkuin odotti hyväksymistä ja ymmärtämystä sille, mitä oli sanonut … että hän ehkä koko ajan vain oli odottanut tilaisuutta saadakseen sen sanotuksi. Silmänräpäyksen ajan oli hänen kasvoillaan odottava jännitys. Sitten tuli hänen huulilleen—niin ainakin minusta näytti—hämillinen hymy ja kasvoille pettymyksen ilme, jota hän turhaan koetti peittää. Ollen kuin muistavinaan jotakin hän poistui.
Olisin suonut hänelle sen ilon, jota hän ehkä oli odottanut. Herkät nuoret miehet ehkä myöskin olivat huomanneet jotakin samaa. Syntyi hetken hämillinen äänettömyys. Oli yht'äkkiä jouduttu toinen toiselle tasolle, menetetty yhtymäkohta, vaikka asia oli yhteinen. Oli tahdottu tuottaa hänelle iloa ja ehkä oli tuotettukin. Mutta juuri kun hän ehkä oli luullut olevansa täydellisten hengenheimolaistensa seurassa, ei hän tavannutkaan vastakaikua sille, mikä hänestä oli kaiken ydin.
Enhän ollut hänen kannallaan, mutta minusta oli, niinkuin nuorten miesten äskeinen innostus olisi ollut onttoa touhua sen rinnalla, miten erakko ajatteli aatteen toteutettavaksi. Se oli heillä kuin jotakin pintapuolista, avutonta hyvän asian harrastamista, niinkuin maailma usein hyvää harrastaa, pikemmin ylimalkaista aatteellista urheilua kuin totista, syvää teon otetta. Hänelle oli asia niin suuri, sen arvoinen ja painoinen, että se oli toteutettavissa ainoastaan uutena uskontona, uusien jumalien avulla, jotka ihmiskunnan oli omaksuttava, jos mieli syntyä maassa rauhan ja ihmisille hyvän tahdon. Hänen päämaalinsa saavuttamiseksi eivät riittäneet mitkään tavalliset maailmanparantajat, ei poliitikot, ei reformaattorit, hänen asiansa edellytti apostoleita, profeettoja, ihmiskunnan uskon uudistajia, ehkä marttyyrejäkin. Hänen aatettaan ei ollut ajettava asiana, niinkuin aatteita tavallisesti ajetaan; sitä oli julistettava kansoille kuin evankeliumia pakanoille. Se oli hänelle Jumalan oma asia.
Olinko ymmärtänyt hänet oikein? Olin varma siitä, että olin.
Se oli nähtävästi jossakin määrin selvinnyt nuorille miehillekin.
—Miksi ei kukaan sanonut hänelle mitään myötätuntoista? sanoi heistä joku.
—Tahtoisin, että minulla olisi hänen uskonsa, voidakseni ilahuttaa hänen mieltänsä sanomalla sen hänelle.
—Sanokaa se hänelle siitä huolimatta!