—Ei, vaan ammuttavaksi, jos sen täytyy tapahtua.
Katseessa, jonka nuori, vielä parraton upseeri loi erakkoon, oli sääliä, ylenkatsetta, kaikkea, mitä järjellä on ilmaistavana hullutuksen edessä.
—Mitä te houritte?
—Tarkoitan totta, sanoi erakko hiljaisella, luonnollisella äänellä.
Upseeri ei ensin näyttänyt löytävän sitä pistävää, tappavaa sanaa, jota hän etsi. Ilmeestä päättäen oli ensin tulemassa suuttumuksen sana, sitten se teroi ja kärjistyi ivaksi, ja katse kylmänä hän pisti:
—Minulla ei omasta puolestani olisi mitään sitä vastaan, että juuri teidät ammuttaisiin, koska tiedän, että oikea syyllinen olette te. Ikävä vain, että sotalaki ei salli minun teitä siihen suosittaa. Toivottavasti tulee kerran teidänkin vuoronne. Sitä odottaessanne tehkää hyvin ja poistukaa!
Hän veti miekkansa, teki sillä kunniaa Hanselin äidille, kääntyi ympäri kilistäen kannuksiaan ja huusi komentosanan pihan perälle. Eräs sivuovi aukeni, ja sieltä tuli komennuskunta sotilaita, kiväärit olalla, keskessään Hanseli, jonka kädet olivat köytetyt selän taa. Äiti kirkaisi poikansa nimen ja alkoi syöstä häntä kohden. Hänet estettiin siitä ja pidätettiin seuraamasta saattuetta, joka nopeasti poistui pellon piennarta vuoren alle metsään.
Riensin pois päästäkseni kuulemasta äidin huutoja ja kuulemasta laukausta, jonka kuitenkin kuulin—yhteislaukauksen, niinkuin monen piiskansiiman sätkäyksen, ennenkuin ehdin kylään tarpeeksi kauas. Minulla oli rinnassani yksi ainoa tunne: päästä pois jonnekin, mihin hyvänsä, niin pian kuin suinkin. Tämä maailman ennen ihanin laakso oli minulle nyt petojen luola, tämän kukkasmaljan pohjassa kuhisi ja sähisi kyitä ja käärmeitä. Mutta mihin minä täältä menen, kuinka järjestän matkani, mitä tietä pääsen kotiin? Toistaiseksi ei minulla näyttänyt olevan muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin erakon majalle.
Olin tullut jollekin sillalle, jonka alitse kuohui vuolas vuorivirta…
Mutta enhän saanut jättää häntä…
Aioin kääntyä siitä takaisin, kun alkoi kuulua huutoa ja melua kylästä päin ja tien käänteeseen ilmaantui kirkuva ja viheltävä parvi, enimmäkseen naisia ja poikia seuraten erakkoa, joka kulki heidän edellään. Hän ei kuitenkaan heitä paennut, astui vain tavallista, nopeaa tahtiaan. Hänen ja heidän välillään kulki kylän pappi, ollen pitävinään heitä hänestä jonkin verran loitolla, mutta oikeastaan kiihoittaen ja johtaen heitä.