—Että semmoista saattaa tapahtua … että Jumala sallii semmoista tapahtua!
Tultiin siihen, missä oli tienviitta kepin päässä ja siinä kirjoitus: "Maailman Rauhan Majalle." Hän katseli sitä hetken, noita sirosti, hellästi kirjailemiansa sanoja, nosti sen sitten maasta ja heitti metsään.
—Miksi otatte sen pois?
—Ei ole kenelläkään enää asiaa maailmanrauhan majalle.
Tultiin siihen, missä oli puuhun naulattuna tervehdyslauselma: "Täyttäköön rintasi rakkaus ja rauhantunne kaikkia lähimmäisiäsi kohtaan." Hän repäisi taulun irti, niin että naula parahti, jolla se oli lyöty puuhun. Hän aikoi heittää senkin menemään, mutta asetti sen sitten puun taa maahan kuin varmaan kätköön.
Seuraavassa taulussa oli kirjoitus: "Kaikki ihmiset tulevat veljiksi kerran." Sen hän irroitti varovammin, niinkuin ei olisi kärsinyt kuulla puun valitusta, ja kätki senkin tiepuoleen.
Tultiin taululle, jossa oli kirjoitus:
"Meitä on tässä metsässä tuhannen tuhansia puita, mutta meitä ei ole tässä ainoatakaan, joka tahtoisi toisensa tuhota."
—Valhetta, te päin vastoin tahdotte tekin kaikki toisenne tuhota, päästäksenne ylenemään toistenne edelle.
Hän poimi pois taulun toisensa jälkeen, kaikki nuo, jotka oli omalla kädellään veistänyt ja maalannut ja koristanut, kunkin eri kuosiinsa, ja siihen niin suurella rakkaudella sijoittanut—sen, johon oli piirtänyt: "Humiskoon tämä honka sieluusi uskoa ja toivoa ja rakkautta maailmanrauhaan"—sen johon oli piirtänyt ja maalannut sanat: "Pyrkikööt ihmiset kilpailussa toistensa kanssa ylöspäin, aurinkoa kohti, niin kasvaa heistä jokaisesta solakka huojuva honka"—sen, jossa oli sanat: "Tukekaa toisianne pelkällä olemassaolollanne, niinkuin mekin sillä tuemme toisiamme."