—Maailman sota … koko maailman sota…
Ja yhtä aiheettomasti hän suoristaikse ja lähtee jatkamaan matkaansa.
Sitten hän jonkin matkaa kuljettuaan jää seisomaan keskelle tietä, kohottaa käsiään ja sanoo kuin itsekseen puhuen:
—Ne olivat kaikki siitä niin riemuissaan, kuin sen suurempi onni ei olisi voinut maailmaa kohdata.
Sama uudistuu hetken päästä, mutta äänessä on vielä suurempi epätoivon avuttomuus:
—Kansat vihaavat toisiaan … kansat vihaavat toisiaan kansoina.
Kaikki oli harhaa.
Olihan se ajatus minunkin, mutta minä katsoin kuitenkin asiakseni sanoa:
—Tämä ehkä tarvittiin, jotta kaikki sitten kerran muuttuisi perinpohjin.
—Ei sitä tarvittu. Ette usko sitä itsekään. Miksi puhutte minulle mieliksi, te niinkuin kaikki muutkin? Ei kukaan muu ole uskonut minua kuin Hanseli.
Hän oli purskahtamaisillaan itkuun, voitti sen ja virkkoi synkästi: