—Tarjoutuiko hän? kuului joku kysyvän.
—Tarjoutui, vastasi joku toinen.
—En, enhän minä, eihän se ollut hänen syynsä, hän oli kuin isä
Hanselille … eihän se ollut hänen syynsä…
Vaimon pinnistys laukesi itkuun, ja liina silmillään hoippui hän pois sillalta.
Vedin erakon mukaani. Hän antoi viedä itseään vastustelematta kuin unissakävijä.
VI.
Olemme matkalla takaisin majallemme ylös vuoristoon. Hän kulkee koneellisesti, tietämättä mitä tekee. Milloin hän jätättää, milloin jää itse jälelle. Hänelle näyttää olevan yhdentekevä, minne menee. Joskus hän on poikkeamassa väärälle polulle, ja kun ohjaan hänet oikeaan, tottelee hän tahdottomasti. Joskus hänen jalkansa kompastuu kiveen tai puunjuureen, niinkuin vanhan miehen jalka. Hän ei näytä tietävän kuiluista, joiden yli ja ohi hän astuu kapeita siltoja tai polkuja, mutta suoriutuu niistä kuitenkin, varmasti kuin unessa. Silloin tällöin hän huokaa raskaasti ja tuskaisesti.
Olemme tulleet ylemmän laakson suuhun, siihen, missä on aina, niinkuin olisi siinä raja kahden maailman välillä. Siinä hän yht'äkkiä pysähtyy ja pyörähtää päin:
—Että ne nuoret miehetkin—ne nuoret miehetkin…!
Hänen kasvonsa olivat uupuneet ja elottomat, silmät kuin autiot ikkunat. Kuljemme taas. Yht'äkkiä hän istahtaa aiheettomasti tien vieressä olevalle penkille ja sanoo kokoon painuen, kädet hervottomina polvilla: