Rauhan madonnan penkereen oli talvi kokonaan nietostanut umpeen. Loimme tien alttarille ja puhdistimme sen lumesta. Hän kaivoi kinokseen alttarin yläpuolelle komeron ja asetti madonnansa siihen, sen entiseen paikkaan, josta se näki ja josta se itse voi näkyä laaksoon saakka. Sitten hän rakensi kokoonpuristamistaan lumipalloista lyhdyt alttarille, semmoisen, joita lapset suojasäällä rakentelevat, ja pani sen sisään kolme kynttilää. Oli tullut jo ilta, ja hän sytytti ne. Hänellä oli sama ilme kuin lapsella, joka saatuaan laitoksensa valmiiksi odottaa vanhempia ihmettä katsomaan. Ihastuneesti hymyillen hän sanoi:
—Nyt ne sen näkevät ja voivat tulla niinkuin ennenkin, jotka tahtovat.
Siinä lyhty sitten loisti keskellä autioita hankia, lumierämaassa jääkylmien tunturihuippujen välissä, loitolla maailmasta, näkyen niille, jotka tahtoivat sen nähdä. Ja siinä meitä seisoi kinoskaivannossa, kuin juoksuhaudassa mekin, yläpuolella pilvien, alipuolella ylimpien huippujen kaksi, jotka keskellä maailmansotaa, suurvaltasotaa, sen hurjimmillaan riehuessa kaikilla rintamilla, kuitenkin kaikitenkin uskoimme, kun emme muutakaan osanneet, että maailmanrauha kerran toteutuu … että se ei toteudu, ellei sen toteutumiseen kukaan usko, mutta että sen toteutuminen alkaa heti, kun siihen jokukaan uskoo…