—On se sen itsensä mielestä suurikin.
—No, sen nyt tietää, että itsensä mielestä … semmoistahan se oli sen pappilassa ollessakin … ei kovin kumma virka miehellä, niin luuli saavansa narrinaan pitää koko pitäjän väkeä. Vaan turhaan se muutamia narrasi. Kerran rupesi minuakin uskottelemaan—ja eikö tuo lie itsekin uskonut—että rautatien vaunuja vetävät hevoset niinkuin muitakin vaunuja … ja että ne juostessaan syövät halkoja … niin sanoi, ihan niin sanoi, vaan minä kun tiesin, mikä niitä vetää, en sanonut mitään … annoin olla omassa luulossaan…
—Onhan se vähän semmoinen mies, myönnytteli Ville.
—Ja katsokaapas, Ville, kun se ei pappilassa ollessaan antanut Matin hevoselle mitään, ei heiniäkään käskenyt ottaa, eikä Mattikaan ilennyt pyytää … vaan kun minä sitten kävin, niin ruustinna käski panna hevosen talliin ja tehdä appeen talon värkeistä … pitipähän silloin antaa, supisi Liisa Villelle ja sanoi sitten vielä hiljemmin Villen korvan juuressa, että »niin puhuivat piiat ja kyllähän ne tietää, että se aina aitassa käydessään pisti jauhoja omaan pussiinsa ja möi niitä … saattaa se sen tehdä täälläkin, niin ettei pitäisi antaa käydä itsekseen jauhomakasiinissa…»
—Ei se täällä käykään jauhomakasiinissa, hymyili Ville.
—No, se on hyvä, se on hyvä.
Matti ja Ville istuivat rappusille ja panivat tupakan Matin kukkarosta. Mutta Liisa ei malttanut istua … lähti kävelemään asemahuoneen ympäri. Hiiviskeli kuumassa päivänpaisteessa, kädet esiliinan alla, katseli ovista ja ikkunoista sisään ja kun ei muuten nähnyt, nousi varpailleen ja kurkotti kaulaansa… Ka, kun on kukkia ikkuna täynnä … ja tuolla on seinä täynnä kirkkaita astioita … enemmänpä on siinä kuin pappilan kyökin seinällä, vaikka paljonhan on sielläkin … kyökki kai mahtaa olla tämäkin… Ei yhtään ihmistä näkynyt … kummapa se on, että saavat piiatkin näin pitkään maata … kun päivä jo on aamiaisissa.
—Ähvä-öö-ärrä … vör … tavaili Liisa sen pienemmän punaisen huoneen oven päältä, jonka eteen oli kierrellessään joutunut … kaikki muut huoneet sillä puolen pihaa oli jo moneen kertaan kiertänyt ja katsellut.—Taitaa olla ruotsia … ämmä-ää-ännä-ännä-männä… Liisa oli juuri sanan saamaisillaan, kun kuuli selkänsä takaa jonkun hiekassa sipsuttelevan.
Päätään keikutteli se, joka tuli, hyrähteli ja vilkuili kahden puolen hameensa helmoihin ja vielä eteen ja taaksekin… Kovin se oli Liisan mielestä komeaksi puetettu … leninki … rimsut … ja punainen huivi päässä. Mahtoi olla talon mamsseli…
Liisa asettui niiaamaan … niiasi ja toivotti hyvää huomenta. Mutta toinen ei vastannut, ei huomannutkaan … kulki ohitse ja pyöritteli jotakin—liekö se ollut avain vai mikä?—etusormessaan … hyräili ja vilkuili kupeilleen … ja hyppäsi välistä niinkuin tanssiaskeleen…