—Kukapa tuolla metsän keskessä lie poiskaan käskemässä … käypi päälle vain … ja tie on hyvää, eikä se eksyksiinkään kuleta.
Matilta ja Liisalta päästä hyrähti hyvän mielen nauru… Niin leikkisä se Ville … vai ei eksyksiin kuleta? No, ei kai!
—Pääsisi sieltä samalla lailla takaisinkin, kun odottaisi muutamia tuntia, sanoi Ville.
Mutta kyllähän Matti ja Liisa toki paluumatkan kävelläkin saattaisivat … hyvähän tuo, kun sinnekään ajaa … mikäpä sitä toki kaha-käteen…
Ja niin olivat Matti ja Liisa päättäneet lähteäkseen rautatiellä ajamaan. Matti kaivoi heti kohta kukkarostaan markan ja tarjosi sen Villelle, että Ville siitä kyytirahan maksaisi… Ei sanonut Ville vielä kiirettä olevan … vielä makasi inspehtorikin, joka kyytirahan kantoi.—
Tokkohan tuo nouseekaan niin ajoissa, että ennättää ottaa rahan?…—Se vähän peloitti Mattia ja Liisaa … muuten olisi tämä odotus hauskalta tuntunut…
… Vaan minkähän laista ajua se olisi? … taitaa mennä sitä vauhtia, ettei eteensä kykene katsomaan. Mahtaakohan siinä äkkinäinen osata oikein ollakaan… Vaan eiköhän ehkä osaisi, kun näkisi, mitenkä muut…
Ville kai sen tiesi, joka oli itse monta kertaa ajanut… Kyllä oli hyvä mies tämä Ville, kun neuvoi kaikkia ja näytteli … mihinkähän olisivat joutuneet täällä vieraalla maalla ihan oudot, jos eivät olisi Viileä tavanneet!—ei toki olisi tullut heidän elämästään ei kerrassa mitään … ei toki kerrassa mitään.
Puoleen alkoi tulla jo päivä, ja ikkunoiden edestä kohosivat vähitellen verhot. Ovet rupesivat käymään, ihmisiä tuli huoneista, haukottelevia herroja ja muita…
Silläpä on soma lakki tuolla … vai se se nyt on se inspehtori! … ihan litteä lakki ja lippa kanssa yhtätasainen…—Vai se semmoinen niillä on kaikilla rautatien herroilla!—se Ville se kaikki vain tietää ja neuvoo… Vaan ylpeitäpä ne näytti olevan kaikki—ei tämäkään sivu kulkiessaan katsonutkaan…