Matti ja Ville käyskentelivät huoneiden ympärillä ja yhtyivät siellä niihin äskeisiin työmiehiin ja kirkonkylän isäntiin, jotka olivat aikansa maantietä kulkeneet ja sitten takaisin kääntyneet, kun oli tullut muita vastaan, jotka asemalle aikoivat.
Liisa oli mennyt inspehtorin kyökkiin ruvetakseen nyytistään syömään, kun päivä paahtoi muualla niin, että tahtoi voi käsiin sulaa. Kyökissä oli se sama naisihminen, jota Liisa oli ulkona tervehtinyt, ja oli siellä muutamia muitakin… Tokkohan se oikea mamsseli onkaan, koskapahan tekee hellaan valkeata?… Liisa toivotti uudelleen oven suusta hyvää huomentaan, mutta ei siihen nytkään vastattu… Katsottiin siristetyin silmin ja kysyttiin, mikä asiana. Ei sanonut Liisa olevan asiaa tämän enempää … olihan vain odotellessaan tullut. Vaan siihen vastattiin, ettei täällä odoteta … menköön odotussaliin…
—Enhän minä toki saliin … saatanhan minä kyökissäkin, sanoi Liisa nöyrästi.
Vaan nyt naurettiin hänelle vasten naamaa … kaikki kyökissä olijat nauroivat, eikä Liisa ymmärtänyt, minkä tähden ne nauroivat … mutta hänelle ne kai nauroivat.—Liisa vetäytyi pois kyökistä. Ei hän ollenkaan ymmärtänyt näitä tämän puolen ihmisiä … mikä haukkui, mikä nauroi, ja kaikki olivat yhtä ylpeitä. Eiväthän nuo muualla herrat tuommoisia olleet…
Alkoi ajaa hevosia kartanolle, kyytejäkin tuli, mikä kiesseillä, mikä kärryillä. Humahti sinne yhdet vaunutkin … ruununvoudin kuuluivat olevan, joka tulee rouvansa kanssa rautatietä myöten.
—Mitä sinä minusta seurailet? suhahti Matti syrjäsuulla äkäisesti
Liisan korvaan.
Ei olisi näet suvainnut Matti Liisan häntä seurailevan, kun hän itse miesten mukana kulki… Mutta minnekkäs olisi Liisa mennyt, kun ei ollut tuttua yhtään ja joka paikassa oltiin äkäisiä. Ruununvoudin kuskikin oli äsken pukiltaan ärjäissyt: »Pois tieltä, ämmä!»—eikä Liisa kuitenkaan ollut muuta mitään kuin hyvän matkan päässä seisonut ja katsellut hevosia ja vaunuja.
… Sen suuremman punaisen huoneen edustalle, jossa oli isot kaksipuoliset ovet, oli kokoontunut väkeä. Liisa lähti katsomaan, mitä ne siinä seisoivat, ja miehet siirtyivät myöskin sinnepäin… Nepähän nyt tulevat minun perässäni enkä minä heidän! ajatteli Liisa.
Isossa huoneessa punnittiin tavaroita, kirstuja ja kapsäkkejä, jotka kuuluivat olevan matkalle lähtevien—niin sanoi Ville.
Matti työntäytyi oven pieleen ja katseli punnitsema-miestä. Se oli hänestä tuttu, ja kun oikein katseli, niin pehtorihan se olikin! Yhdentyylinen oli takki ja lakki kuin inspehtorilla, vaikka ei aivan niin komea… Hyvin se oli hommassa, mittasi, nosteli tavaroita ja kirjoitti kirjaan … ei puhunut monta sanaa eikä kertaakaan katsahtanut ovella oleviin … vaikka Matti sitä olisi odottanut, että olisi saanut tervehtiä… Vähä väliä sitten meni paperien kanssa päärakennukseen, väki aukesi edessä, mutta ei hän silloinkaan katsonut kehenkään.—Matti ajatteli, että kun se tulee sieltä takaisin, niin silloin hän asettuu eteen niin, että se näkee … vaan ei se kertaakaan onnistunut. Eiköhän olisi pehtori häntä enää tuntenut? vai eiköhän ollut näkevänään?