—Ne syövät halkoja—
—Elkää toki, pehtori, vanhaa miestä … vai juostessaan halkoja? … en usko kuitenkaan.
—Halkoja ne syövät, vakuutti pehtori.
Mutta Matti katkaisi aina kaikki puheet, kun huomasi, että häntä narrattiin … ei hän ollut enää pehtoria kuulevinaankaan, puri huulensa yhteen ja työnsi valmiin appeen hamuilevan tammansa eteen.
Pehtorin mielestä ei enää maksanut vaivaa ruveta selittelemään; hän heitti avainnipun olalleen ja lähti vihellellen pirttiin päin.
—Luuli saavansa narratuksi—petyit, mies parka.
Matti peitti huolellisesti hevosensa loimella ja nahkasilla ja lähti rovastin puheille.
—Nyt ne mitattiin jyvät … kaksitoista kappaa … sen verran sitä pienestä mökistä,—sanoi Matti, kun oli tullut sisään ja istuutunut oven suuhun sille arkulle, jossa kirkonkirjoja kinkereille kuletettiin.
—Matti istuu peremmäksi—onhan täällä tuolejakin—
—Kyllä minä tässäkin.