—Ei se tuo ylpeä ollut—mitäs sinä menit lehminesi siihen—
—No, niin ruustinna sanoi!
—Kyllä se tuo sen paremmin tietää.
Liisa antoi hänen tietää… Saattoipa se tietääkin. Ja ei kai tässä hengen hätää ole, koska se nauroi.
Ja siitä naurahtamisesta väheni paljon Matin ja Liisan pelko.
Alkoivat katastella vaunua, sen seiniä, kattoa ja penkkejä, ja tarkemmin ikkunasta pihalle.
Kiivakkata oli yhä menon kyyti. Metsä ei kuin vilahteli jälelle jääden. Huiskahtaen lensivät ohitse sanomalankapylväät, toinen toisensa perästä, ja kun pelto tai niitty tai järvi kohdalle sattui, ei ennättänyt kunnolle katastaa, niin oli jo metsässä taas.
—Ei sille häikeälle näy paraskaan juoksija piisaavan, ajatteli Matti.
Mutta mikä kumma tätä vetää? Sitä ei Matti jaksanut ymmärtää…
Matti siirtyi likemmäksi ikkunaa. Se oli auki… Eiköhän tuota tuosta näkisi, kun päänsä pistäisi ulos ja katsoisi, mikä se siellä edellä tätä vetää.
Mutta ei Matti uskaltanut pistää päätään ulos. Koetti hän kuitenkin syrjittäin tirkistellä ikkunasta.