—Piletti teidän täytyy kuitenkin maksaa.
—Paljonko se maksaa?
—Kaksi markkaa … se on kaksinkertainen maksu.
—Eikö se markka piisaa … eihän minulla ole … tuon maksettavahan se oikeutta myöten olisi, joka narrasi sen juomaan … anna, Matti, kukkarosi … kuuletko sinä?
Mutta Matti ei kuullut … hän jo käsiensä varassa nukkui. Liisa löysi kuitenkin kukkaron ja maksoi.
—Voi hyvänen aika! Kaikkeen sitä on jouduttu onnettomuuteen!
Mutta silloin vihelti juna ja seisahtui uudelleen. Liisa kuletti konduktöörin ja kisällin avulla Matin vaunusta ulos. Kisälli kikatteli, kukatteli! Liisa itse voivotteli, ja konduktööri noitui…
—Elkäähän häntä edes, hyvä herra, noituko … eihän se ole aina semmoinen … miten lie nyt sattunut… Se raukka kun ei moneen vuoteen, niin mitäs se sietäisi, rukoili Liisa konduktööriä.
Mutta kun konduktööri oli heidät heittänyt ja noussut junaan ja juna taas lähtenyt liikkeelle, niin retuutti Liisa Matin vähän syrjään huoneiden suojaan ja siellä helähytti hän häntä korvalle, niin että pääsi itseltäänkin itku.
Siitä Matti siksi tointui, että osasi kysyä: »mikä se oli?» ja sitten: »mis—missä me ollaan?»