—Missä tuota lietäneekään … ei tuo ole oman maan näköistäkään … mitä maailmata liekään?—ja Liisa pillahti uudestaan itkuun.
Maa olikin aivan oudon näköistä … yhtä tasaista eikä puita eikä metsää kuin kaukana häämötti.
—Minä nukkuisin … osaatko sinä sanoa, missä minä nukkuisin? sopersi
Matti.
—Minnekkäpä minä sinut nyt nukkumaan … nuku siinä, niissä olet … tuoss' on halko pääsi alle … painau siihen lastukolle.
Matti painautui lastukolle halkopinon juureen ja nukkui heti kohta.
Liisa istuutui vähän matkaa siitä muutaman pölkyn päähän…
Nyt vasta tämä rupesi Liisasta oikein surkealta tuntumaan.
—Voi hyvänen aika, kun tuonne lähdettiinkään!—Jo hän oli sitä kauan ajatellut, jo aivan omasta pihasta lähdettyä, kun Matti rupesi jättämään … ja sitten pitkin matkaa … kuumassa helteessä, ja kun piti kirkon sivu mennä … siitä se nyt oli rangaistukseksi kaikki tämä onnettomuus ja eipä syyttä ollutkaan… Ja siinä kummassa kulun humakassa, johan hän siinä ajatteli … ja kun Matti vielä rupesi juomaan, niin jo hän ajatteli, ettei tästä kuuna kullaisna päivänä hyvää loppua tule… Siinä se nyt retkottaa! … kunhan edes selviäisi, että pääsisi lähtemään … ja minnekkä sitä sitten lähtee? Osaako edes kotiinsakaan?… Voi, hyvä isä—!
VIII.
Iltapäivä oli jo käsissä, ja Matti ja Liisa kävelivät rautatien rataa pitkin … sinnepäin kiinnittäen hitaista kävelyä, mistä äsken olivat tulen vauhdilla tulleet.