Matti kulki edellä, Liisa vähän jälempänä, kokien perästä tulla.
Eivät puhuneet mitään toisilleen. Matti ei tahtonut mitään virkkaa, ja Liisa ei tohtinut. Vielä olisi tehnyt Liisan mieli juonittelemaan ja vielä sen sisuksissa riidan halu kutkutti, mutta ei sitä sieltä uskaltanut päästää.
Matin herättyä oli Liisa ruvennut riitelemään ja saanut jo riidellä vähän aikaa ja haukkua Mattia … mutta kerran oikein selvittyään oli Matti heti kohta käskenyt hänen tukkimaan suunsa, käskenyt yhden kerran ja toisen kerran siivosti ja hiljaisesti … mutta kun Liisa siitä vain kiihtyi, niin silloin sanoi Matti kolmannen kerran: »Ole nyt, akka, vait … tahi ei sinua hyvä peri!»—ja siitä täytyi Liisan heretä riitelemästä … vaikka väkinäistä oli herkeäminen…
Ei ollut päivänpaistetta Matinkaan mielessä, kun hän heräsi ja katseli ympärilleen eikä tuntenut seutuja. Ei hän sitä oikein muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta ei hän sitä kysynytkään…
Koki itse muistella, kun väännätteli kontti selässä astuen rataa myöten poikkipuulta poikkipuulle sanaakaan puhumatta. Vähän hän muisti, mutta ei kaikkia kuitenkaan…
—Minulla on sinun rahakukkarosi, sanoi Liisa ja ajatteli, että kun se sen tahtoo takaisin, niin saanhan edes sanoa, että »tokkohan annankaan, kun ei sinussa kuitenkaan taida olla sen haltijata vielä».
Mutta ei Matti tahtonutkaan kukkarotaan takaisin. Kulki, niinkuin ei olisi kuullutkaan… »Sitä hävettää», ajatteli Liisa.
—Kaksi markkaa sitä meni tältä viime taipaleelta ihan hukkaan … kun olisi lähtenyt siinä kohti pois, niihin ensin oli määrä mennä, niin ei olisi sekään raha mennyt hukkaan…
Mutta ei tämäkään vaikuttanut mitään.
Ja niin kulettiin taas ääneti linjasuoraa tietä myöten, ja ikävää oli matkan teko, kovin ikävätä kummastakin … niin ettei edes haastelemaan siitä tehnyt mieli.