Ilma näytti vielä rupeavan sateiseksi. Pilviä oli koko päivän aurinkoa vasten kasvattanut, ja ukkonenkin keskipäivällä jymissyt. Mutta siihen haihtui kuitenkin ukkonen, tuuli kampesihe itään ja alkoi sadetta nostaa.
Liisa oli muutamia kertoja taakseen katsonut, mutta Matti ei kertaakaan. Ei näkynyt niitä paikkoja, joista oli lähdetty kävelemään, mutta ei edessäkään päin erottanut muuta kuin yhtä suoraa ja yhä kapenevaa aukeata!
Mutta yht'äkkiä katastivat kumpainenkin taakseen. Oli korva ottavinaan niinkuin vihellystä jotain…
Hyvä olikin, että katsoivat taakseen … ja hyppäsivät kuta kiireimmiten tiepuoleen, toinen toiselle puolen tietä … muuten olisivat alle jääneet.
Juna sieltä tuli, hihkaisi vihaisesti kohdalla ja söhkäisi heidän välitsensä. Kylmä ilman henki nuolaisi molempain kasvoja ja tuntui selkäpiihin saakka.
—Siinä se nyt meni ja me olemme tässä, ajattelivat Matti ja Liisa.—Jos olisi oikein ollut, niin olisi saatu siinä mennäkin sen kahden markan edestä … eikä olisi tarvinnut kävellä … ja vielä olisi jäänyt tähdettäkin… Mutta eivät he näitä aatoksiaan kumpainenkaan toiselle ilmoitelleet.
Ja sitten rupesi satamaan heti kohta, kun juna oli ohitse mennyt, ja näytti siltä, että se ei helpota moneen päivään. Idästä sadetta nosti ja sieltä sitä kesti… Liisa kokosi hameet korvilleen, ja Matti nosti nuttunsa kauluksen pystyyn.
Hyvä toki, että edes tie pysyi kuivana. Mutta muuten ei ollut hyvä ollenkaan, paljoa ennemmin paha ja ikävä. Sen tunsivat kumpainenkin. Ja olisivat aikoja sitten takaisin kääntyneet, jos olisivat poispäin menossa olleet, mutta kun kotiin päin oli matka, niin pitihän sitä mennä … milloin häntä joutuneekaan omaan pirttiinsä?
Vaan eivät he enää vasta kuuna päivänä lähde … ei niin kummaa ihmettä, että he sitä lähtevät katsomaan … ei, vaikka laittaisivat kaksi tämmöistä rinnakkain ja koko maailman kansa sinne rientäisi.
Ja vettä rupesi yhä rankemmasti satamaan … kylmänlaista sadetta vielä. Matalaksi aleni taivas, harmaaksi sakeni ilma ja päiväkin jo laskujaan läheni…