—Niinpähän näkyy.
—Mutta sukkelaan se menee ja siinä on toista kulkea kuin meidän kärryillä kolistellen.
—Mahtaapa olla.
—Ei tärise … ja menee sellaista vauhtia, että silmissä vilisee.
—Mahtaapa kyllä vilistä. Ruunuko sen on laittanut?
—Ruunu.
—Ruunuhan se semmoisia—tottahan sen pitää mennä hyvää kyytiä, kun ruunu panee oriinsa eteen.—Vaan sitä minä tässä vähän kuitenkin, että onkohan se totta, kun puhuvat, että ne rautatien hevoset syövät halkoja … ei mahda olla, taisi vaan pehtori minua narratakseen?…
Rovasti ja ruustinna, vaikka itse viisasta väkeä, eivät milloinkaan kuitenkaan nauraneet, jos joku heidän mielestään sattui tyhmemmästikin puhumaan… Ja mistäpä Matti sen niin tiesikään ja taisikaan tietää? Ja kun ruustinna oikein ajatteli, niin olihan hänellekin alussa tullut hevoset mieleen, kun oli kuullut rautatiestä puhuttavan,—oli hän myöskin ajatellut: rautatie? tottahan se on tie, joka on raudasta, niinkuin maantie maasta ja mullasta…
Rovasti oli jo ylioppilaana ollessaan nähnyt Helsingin rautatien eikä hän enää muistanut, mimmoiseksi hän lie sen ensiksi ajatellut. Hänen suunsa meni vähän nauruun, mutta sitten hän rupesi hiljaisesti ja maltillisesti selittämään…
—Se, näetsen, on sillä tavalla, ettei siinä hevosia tarvita … vaunut kulkevat höyryn voimalla … onhan Matti nähnyt vaunujas?