Ruustinna lähti askareilleen, mutta rovasti ja Matti juttelivat vielä minkä mistäkin. Siitä juttelivat, kuinka paljon se ihmisjärki ajattelee ja laittelee ja mihinkä se vielä meneekin.
Ja rovasti sanoi, että »kunhan se ei vain menisi yli voimainsa rimpuilemaan…»
—Ja reistailemaan, sanoi Matti.
—Kyllähän se on hyvä, että ihminen järkeänsä käyttää, joka sille on luomisessa annettu … jos se ei vain siitä ylpeilemään rupeaisi eikä unohtaisi kaiken antajaa,—sanoi rovasti ja lisäsi, että Jumalan töitähän ne on rautahöyryt ja rautatietkin.
—Eipähän ne kenenkään muunkaan liene, myönsi Matti.
Ja häntä kovin ajattelutti se kumma laitos, joka oli kuin huone ja pyöräin päälle nostettu … Mutta rovastia haukotutti, eikä tahtonut puhe oikein sujua enää … ja niin Matti heitti hyvästinsä ja lähti.
II.
Matti oli aika lailla hajamielinen, kun hevostaan valjasti, eikä muistanut panna suitsia hevosensa suuhun, ennenkuin oli pihan yli ajanut ja vasta kyökin edessä erehdyksensä huomasi… Ei tammakaan ollut kiireissään, kun käveli pihan yli ja käveli vielä törmästäkin jäälle laskeutuessaan.
Mutta siitä hävyttömyydestä Matti jo tuskastui.
—Soh, tamma!—mitä sinä siinä!—nä-nä-nä!—