Vaan tamma odotti parempaa manausta … ei ollut kuulevinaankaan, laahasi vain jalkojaan kuin vesitynnöriä vetäessään.
—Ka-ka-ka! … etkö sinä sen!—Matti riuhtaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta, ja siitä tamma tiesi, että nyt sillä jo oli tosi mielessä. Ennenkuin oikein irtautui juoksemaan, huiskautti häntäänsä … kaksi kertaa … sillä se nyt oli kerran hänen tapansa semmoinen. Sitten loikkasi juoksuun, kun rekikin alamäessä takaapäin kiirehti.
Aidan selällä istui harakka. Se hyppäsi siitä seipään nenään ja päästi imelän naurun… »No kylläpä sillä nyt on lysti … tyhjän naurajalla», mutisi Matti ja riuhtoi tammaansa parempaan juoksuun … »etkö sinä ymmärrä, kun sinulle harakatkin nauraa—!»
Tamma juosta raksutteli jäätä pitkin, tie kitisi reen jalaksen alla, resla ritisi, ja Matti istua könötti keskellä reslaa turkin kaulus pystyssä. Lyhyt päivä jo tehdä tuhersi hämärätä … Matti ajoi viittatietä ja ajatteli…
Sitä Matti ajatteli, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut… Vai oli se Lapinlahden kirkolla rautatie? Eipä olisi uskonut, joka ei olisi omin korvin kuullut … ja kummapa se oli, kun ei siitä ennen ollut kuullut … vasta kai se oli sinne tullut… Eiköhän sitä höyrylle enää vettä riitä, kun jo maalle kapuaa…? Kyllä se mahtoi kumman näköinen olla—kummahan tuo oli jo ennestäänkin vettä pitkin sätkättäessään … olisikohan häntä käydä katsomassa—lieköhän muut käyneet kuin rovasti ja ruustinna?…
Viittatie teki niemen nenässä polvekkeen ja vei sitten soikeata järveä pitkin Talvilahden pohjukkaan, Huttulan talon rantaan. Kuta likemmä maata tultiin, sitä verkemmästi tamma nytkytteli. Matti ei ollut kiirehtinyt pitkään aikaan, ja tamma luuli jo saavansa käydä … vielä takasillaan juoksua pani, vaikka eutset jo kävelemään heitti … jo takasetkin käveli ja lautanen kohoili kuin helpotuksesta huoaten.
—Ka-ka-ka!—Tamman täytyi taas alkaa etusilla juoksua … takaset vielä käveli. Mutta kun Matti kiskaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta, niin täytyi takastenkin yhtyä yhteen tahtiin.
Matilla oli aina tapana juottaa hevostaan Talvilahden pohjukassa Huttulan talon vesiavannosta. Ja vanhalta muistilta poikkesi sinne tamma nytkin.
—Ka-ka-ka!—Matti ei olisi nyt muistanutkaan, mutta tamma vei väkisin.
—No, menehän sitten! sanoi Matti ja antoi tammalle vallan.